Olin pitkästä aikaa ihan normi Stönöiltaa viettämässä. Olipa myönteinen hommeli: 25 nuorta ihan tavallisena keskiviikkoiltana. Se on hyvin, soittelin Mikulle Kivirannan nuorisotila Messiin, mulla oli enempi kuin siellä. Häh hää...Stönö on Ivalon kylän perinteikäs nuorisotila. Sen ensimmäinen versio sijaitsi Ivalojoen rantsussa vanhan sairaalan kroonikkoparakissa. Joku on joskus kysynyt mikä on Stönön merkitys Inarin kunnan nuorisotyössä. Siihen on tarjolla vain yksi vastaus: ilman sitä ja sen historiaa ei olisi mitään. Nuorisotyö pienoiskoossa: pitää olla perustoimintaa, jonka varaan kaikki muu, vaikkapa kohdennettu työ, mediakasvatuksellinen toiminta tai yksilötyö rakentuu.
Parisen vuotta sitten meitä kohtasi Stönöllä asiakaskato. Oltiin jo huolissamme. Sitten rauhoituttiin miettimään tilannetta. Sen tuloksena tehtiin suurten kaupunkien Kanuunaverkoston luoma nuorisotilojen itsearviointi, kysyttiin porukoilta, tiedotettiin ja järjesteltiin työtehtäviä uusiksi. Ilmiössä oli mukana toki normaalia kausivaihtelua, mutta haluamme uskoa, että korjausliikkeetkin merkitsevät: kesän 2013 ja vuoden 2014 aikana nuoria on taas liikkunut ihan eri malliin. Vuoden 2012 perusillan keskiarvo vuoden aikana oli yhdeksän ja nyt ollaan kahdessakymmenessä. Hienoa...
Luin taannoin Yle Helsingin uutista, joka oli otsikoitu: Helsingin nuoret saavat pyörittää nuorisotaloja itse. Kyse on varttuneempien vertaisnuorten käytöstä Herttoniemen, Viikin ja Jakomäen nuorisotiloissa. Uutisen mukaan Helsinki aikoo laajentaa ammattiohjaajatonta tilakäytäntöä myös muille alueille. Uutinen kertoo myös, että nuorten, erityisesti tyttöjen, kävijämäärä on näissä tiloissa kasvanut.
Kiintoisaa. Sinällään vertaisnuorten käytössä ei ole mitään uutta. Stönön nyt telakalla oleva nuorten vapaaehtoisten Tilkkutäkki ryhmä käynnistyi jo vuonna 1995 ja Inarin Vintin Stuffi heti toiminnan alettua 2012. Helsingin kokeilussa on toki kyse isommasta.
Oma kokemus nuorisotyössä kertoo siitä, että mikään ei synny tyhjästä, itsekseen. Nuoret tarvitsevat taustalle asialleen innostuneita osaavia nuorisotyöntekijöitä.
Nuoriin luottamisesta on toki olemassa hyviä esimerkkejä vaikkapa norjalaisen yhteistyökumppanimme Altan Huset nuortentalosta, jossa porukat saavat tosi paljon vastuuta ja pääsevät liikkumaan omin päin talossaan. Olen keskustellut Husetin ohjaajakolmikon kanssa usein ja pitkään. Jokaisen ohjaajan viesti on selkeä: jotta Husetin nykyisiin arkikäytäntöihin on pääst, on tarvittu paljon tavoitteellista työtä, ohjausta sekä motivointia. On kuljettu pitkä tie. Kehittämistyössä ei ole tunnettu pikavoittoja.
Uutisointi Helsingistä on herättänyt kaksijakoista keskustelua. Ymmärrän heitä, jotka arvelevat että säästöpaineissa painiskelevat kunnat saattavat nähdä uutisoinnissa houkuttelevan mahdollisuuden. Ymmärrän heitäkin, jotka kysyvät, että minkä viestin uutisointi antaa ammatillisen työn tarpeesta ja arvostuksesta. Mitä tiukemmaksi talous sukeltaa, sen houkuttelevampaa saattaa olla oikaista.
Itse ajattelen, että vaikkapa Altan esimerkki kannattaa muistaa: asiat eivät todellakaan synny itsestään. Mietin myös sitä, että Hesan tapa ratkaista asioita on kyllä mahdollinen ainakin osittain ja siinä tilanteessa, jossa paikkakunnalta löytyy täysi-ikäisiä, vapaaehtoistyöhön hyvin perehdytettyjä ja pitkän tilahistorian omaavia nuoria.
Usein näin ei ole. Siksi arvelen, että vaikkapa meillä Inarissa auki olevilla tiloilla on aina paikka asiansa osaaville nuorisotyöntekijöille. Täysi-ikäisten määrä on rajallinen, kun nuoret katoavat muualle opiskelemaan. Siksi en usko tilojen toimivan näissä ilman aikuisia. Kokonaan eri asia on se, että mieluusti näkisin Tilkkutäkki -toiminnan kokevan renessanssin. Nuorisotyöläisen ammattityötä tukevan nuorten vapaaehtoisen vertaistyön merkitys on ilman muuta erinomaisen tärkeä.
Tämän keskustelun toinen jo vanhempi sivujuonne on muuten tilatoiminnan ulkoistaminen jollekin järjestölle. Näistäkin on puhuttu varmaan jo parikymmentä vuotta sitten ensi kerran. Senkään realistisuuteen en usko. Mitä ovat vaikkapa Lapissa ne järjestöt, jotka pystyvät? Ja vielä: onko siinä mitään mieltä, että joku järjestö tekee jotain, mikä ei ole kenties sen toiminta-ajatuksen mukaista?
Ihan opettavaista oli katsella miten hommat hoituvat: nopeasti, tyylikkäästi ja ammattitaidolla. Kun viikonlopun jälkeen tilaajan palaute tuottajalle oli mikä oli, niin olihan voittajan olo. Hienoa työtä työpajalta, joka muuten on jo pitkään tehnyt tämmöisiä ihan oikeita juttuja. Vieläkin kuulee kaikenlaista kummallista puhetta. Ei, ei ole puuhastelua, ne on ihan oikeita hommia. Jonkun nekin on tehtävä...
Kiilopään reissuun sisältyi mukava, meidän perustoimintojen alkuvaiheeseen liittyvä ulottuvuus. Palvelun tilaaja, Kiilopään johtaja Seppo, oli kunnan ensimmäinen nuorisotilaohjaaja 1980 -luvun alussa. Oli kyllä hienoa vaipua hetkeksi kasarihurmokseen ja muistella menneitä.
Minulla on mielikuva Stönön ensimmäisen kehitysvaiheen ajoilta: kaima ja sorkkarauta, sanat: "Kuule I-ä, siinä olisi ei kantava seinä ja tässä sorkkarauta, kuinkahan kauan se seinä on siinä?" Ei muuten ollut kauan.
Hupaisaa sinällään: kaiman muistiin oli piirtynyt sama kaveri, sama seinä ja sama sorkkarauta.
Minun piti sanoa Sepolle, että legendaarisen Pommarin ja Stönön alkuvaiheen aikana me tultiin tehneeksi melko kovia juttuja, sellaisia joista hallituksen LaNuoKet ynnämuut nykyään käyttävät käsitteitä osallisuuden edistäminen, mahdollistaminen, oikeus harrastaa ja niin edelleen. Me ei tiedetty niistä yhtään mitään, me vain touhuttiin ja luotiin siinä sivussa pohjia kaikelle nykyiselle.
Niin, kuten edellisessä blogipäivityksessä totesin: minä pidän jatkumoista.
Skoeoe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti