Tämä muistokirjoitus on julkaistu kesäkuun lopulla lyhennelmänä Nuorisotyölehdessä
Otsikon sanoin alkoi murmanskilaisen ystäväni viesti
toukokuun puolivälissä. Viestissä oli linkki Venäjän Facebookin VKontakten
sivuille ja kehotus käydä toteamassa tilanne. Ja sieltä löytyikin sykähdyttävä
kuva kahdesta pakettiautosta, joihin lastattiin Murmansk Youth House Mr. Pinkin
irtaimistoa.
Lopullinen ratkaisu ei ollut yllätys. Nuorisotalon toinen
ja viimeiseksi jäänyt puheenjohtaja Natasha Kolesnik kertoi jo syyskuussa 2014
Rovaniemellä tavatessamme, että monien vastoinkäymisten ja rahoituksen
ongelmien johdosta Mr. Pink ”vaivutetaan joksikin aikaa koomaan”. Norjalaisen
nettijulkaisun Barents Observerin haastattelussa Kolesnik ja talon idean isä
Zhenya Goman kertoivat toukokuussa, että lopullinen isku oli se, kun
hallinto ilmoitti nuorisotalolle, että sen tulee hakeutua ulkomaan agenttien
listalle. Tämä olisi merkinnyt riippumattoman talon joutumista entistäkin
tehokkaampaan tarkkailuun ja loppumattomiin byrokraattisiin raportointeihin.
Mr. Pink oli ehkä vaikuttavin nuorisotalo missä olen
koskaan käynyt ja olen käynyt monissa kymmenissä toinen toistansa mahtavammassa
paikassa. Mr. Pink oli kehyksessään edelläkävijä, ja kun nuorisotalo Venäjällä
on edelläkävijä, on siinä jotain käsittämättömän kiehtovaa. Matka Murmanskista
Vladivostokiin on hillittömän pitkä, ja kun talon rakentajat kertoivat
toimintansa alkuaikoina olevansa oma, ainutlaatuinen nuorisotalo koko
federaatiossa, oli sen kuuleminen mykistävä kokemus.
Talo oli aiemmin Murmanskin Aluehallinnon
Nuorisokomiteassa työskennelleen Zhenya Gomanin luomus. Nuorten itsensä
hallinnoiman ja heidän omien projektiensa takomona toimineen nuorisotalon
esikuva löytyy Tromssasta Pohjois-Norjasta. Nuoret rakensivat talon Murmanskin
kaupungilta vuokraamaansa vanhaan kirjastoon kaupungin pohjoisosaan. Vierailin siellä ensi kertaa kesäkuussa 2011,
jolloin kunnostustyöt oli juuri aloitettu. Rakennuspölyn ja kaaoksen keskellä
tuntui uskomattomalta, että siihen joskus rakentuisi nuorisotalo. Kun olin
nähnyt missä oltiin kesäkuussa, oli lähes käsittämätöntä katsella nettistriimiä
talon avajaisista jo saman vuoden marraskuussa.
Talo ehti toimia kolme ja puoli vuotta. Se toimi
kotikaupungissaan ja sen eri nuorisoprojektit tuottivat tapahtumia muutamiin
Kuolan niemimaan muihin kaupunkeihin. Mr. Pink myös verkostoitui
kansainvälisten hankkeiden kautta lähinnä Pohjois-Norjaan sekä myös Lappiin,
jossa Inarin ja Tornion nuorisotoimet ehtivät olla tekemisissä sen kanssa
Connecting Young Barents –hankkeessa vuosina 2012 - 15.
Zhenja Goman kertoi kerran talossa tavatessamme, että hän
ehdotti Aluehallinnon työjaksollaan useita kertoja monen vuoden ajan Mr. Pinkin
kaltaisen tilan perustamista. Ajatusta pidettiin periaatteessa hyvänä, mutta
käytännössä mitään ei tapahtunut. Goman kyllästyi odotteluun, irtisanoutui ja
ryhtyi toteuttamaan unelmaansa kansalaisjärjestöpohjalta. ”Oli pakko, ei ollut
vaihtoehtoa. Tässä on haastetta, sillä lopulta, mikäli idea ei ole hallinnon
oma, se ei ole oikeasti hyvä toteutettavaksi”. Tähän juttu taisikin lopulta
kaatua.
Mr. Pink innosti lukuisia murmanskilaisnuoria toimimaan
paremman kotikaupungin puolesta. Se mahdollisti
nuorten ryhmien unelmien ja ideoiden toteutumista ja, kuten meilläpäin
sanotaan, edisti kotikaupunkinsa nuorten osallisuutta. Into johti varsin
nopeasti törmäyskurssille virallisen järjestelmän kanssa. Jo keväällä 2012, Venäjän presidentin vaalien
aikaan, taloa varoitettiin esittämästä ihmisoikeuksia käsitelleen
videofestivaalin yhteydessä saksalaista dokumenttia nimeltään Khodorkovski.
”Pohdimme asiaa, mutta totesimme, että olisi poliittinen teko jättää dokumentti
esittämättä”, kertoi Natasha Kolesnik myöhemmin. Tieto filmin esittämisestä
meni eteenpäin heti kun valot Mr. Pinkin tapahtumasalissa syttyivät dokkarin
päätyttyä ja tämän jälkeen käynnistyi jatkuva arvuuttelu vuokrasopimuksen
jatkosta.
Murmansk ei halunnut tukea talon toimintaa taloudellisesti
tai ryhtyä sen kanssa yhteistyöhön missään vaiheessa, vaikka talo halusi
neuvotella näistä. Päinvastoin. Kun Mr. Pink kovien ponnistelujen jälkeen sai
toimintansa käyntiin, perusti kaupunki vastaavan nuorisokeskuksen eteläosaan
Murmanskia syksyllä 2013. Viimeistään tämä kertoo kuitenkin oleellisen: Mr. Pink
on henkinen voittaja, kaupunki tuli tunnustaneeksi tarpeen.
Näiltä pohjilta tie alkoi kuitenkin näyttää ylivoimaiselta
jo kesällä 2014, ja kun vierailin siellä viimeiseksi osoittautuneen kerran
viime lokakuussa, oli jo melko selvää, mihin ollaan ajautumassa.
Minulla oli harvinainen tilaisuus seurata kohtalaisen
läheltä Mr. Pinkin elinkaarta parinkymmenen
murmanskilaisnuoren verkostosta toimivaksi ja erilaiseksi venäläiseksi
nuorisotaloksi. Siltä pohjalta tunnen
suurta arvostusta ja myötätuntoa kaikkia tuohon kokeiluun osallistuneita
kohtaan. Me Suomessa emme oikeasti tiedä millaista on toimia, kun kaikki pitää
tehdä ihan itse ja haasteet ovat tosi kovat. Surullista sikäli kun näin kävi,
mutta nuoret siellä voivat olla ylpeitä siitä mitä he tekivät.
Mr. Pinkille ehti syntyä pikkuveli, Mr. Orange, Apatityn
kaupunkiin noin 250 kilometriä Murmanskista Pietariin päin. Tätä
kirjoitettaessa ei ole selvää mikä on sen tulevaisuus. VKontaktessa Mr Orange jatkaa tiedottamistaan...
Isonveljen aktivistit puolestaan ovat ilmoittaneet
jatkavansa teatteri-, nuorisokuoro- ja elokuvakoulutoimintaa muita kanavia
käyttäen.
Zhenja Goman kertoi alkukesällä sosiaalisessa mediassa, että heillä
on kaikki hyvin. Asia on ottanut koville, mutta kun isoja päätöksiä on tehty,
on ollut helpompaa. ”Parempi näin. Tässä ilmapiirissä en olisi halunnut Mr.
Pinkin idean elävän yhtään pitempään”.
Niinhän se taitaa olla. Ja onneksi venäläinen on
selviytyjä ja syntyneisiin ystävyyksiin ei ulotu hallintokaan…
Seppo Körkkö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti