Soittohommat meni kuten edustusjutuissa pitääkin: tyylillä. Johannes Kastanjan vaativa tehtävä oli aloittaa Hotelli Park Innin Ledogo -klubilla ilta, jonka ehdottomia tähtiä olivat paikalliset Hey Gagarin ja The Boobs. Hienosti vetivät tytöt varsinkin kun kyseessä oli tämän kokoonpanon ensimmäinen kunnon keikka ikinä. Jos joku jäi vaivaamaan, niin sen ukulelen olisin halunnut nähdä stagella, mutta tiukka aikataulu vaati veronsa. Umpisuolen punkgenre on taas sitä lajityyppiä, josta naapurissa tuolla ärjänteen rannalla digataan hulluna. Muiden tapaamisten johdosta minulla jäi rokkiluola-yökerho Golfvirran konsertti väliin, mutta bändi oli kaikkien todistajalausuntojen mukaan räjäyttänyt pankin. Mahtavaa...
Porukassa oli runsaasti ensikertalaisia Venäjällä ja Murmanskissa. Näissä oloissa vierailu kaupungin vartijan Aljoshan ja ikuisen tulen luona oli siis väistämätön. Olen kumartanut Aljoshaa lukuisia kertoja, mutten koskaan näin hyytävän pohjoistuulen vallitessa. Paikallinen puhelinoperaattori MegaFon välitti Venäjän hätänumeron 112:n viestin, jota säikähdykseltämme toivuttuamme käännätimme ystävillämme. Siinä ihmisiä kehotettiin varomaan lentäviä esineitä, hillitöntä tuulta ja pysymään sisätiloissa lauantaina 5.4. No me ei tietenkään pysytty, me mentiin ylös tunturiin tapaamaan Aljoshaa.
Oli suorastaan työlästä pysyä pystyssä. Tuuli tarttui tammikuussa Inarissa Murmanskin ystäviltäni saamaani pipoon ja minun piti hölkkäillä sata metriä sen perässä ja kahloa tunturikoivikkoon pelastamaan hieno pipo.
Siellä ylhäällä oli melko surrealistinen fiilis. Säätila toi symboliikkaa vierailun tunnelmaan. Vaikka raja ylitettiin helposti, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjällä puhaltavat jälleen tuulet, joita hyvin voi verrata Barentsinmeren hyisiin pohjoisvirtauksiin. Kuten tiedotusvälineistä on luettu, eivät kansalaistoiminta ja vapaa tiedonvälitys elä hehkeintä aikaansa. Matkalla tuohon tuli vahvistusta liiankin kanssa.
Naapurissa ehdottomasti parasta ovat ihmiset, nykyään myös omien tuttujen hellyttävän sinnikäs yritys tehdä Murmanskista nuorilleen parempi ja houkuttelevampi paikka asua. Ja tehdä se itse, kun usko järjestelmän haluun ja kykyyn on mennyt aikoja sitten.
En tiedä. Sikäläisten ystävien tapaaminen siellä tai täällä tai missä tahansa on aina yhtä mahtavaa. Kun kerran saavutat luottamuksen ja ystävystyt venäläisten kanssa, niin ei tarvitse koskaan pettyä. Venäläisistä puhutaan liian paljon ja liian usein puhdasta potaskaa. Järjestelmä on kokonaan toinen juttu, ja se mikä taas tässä suhteessa on tarpeeksi ja oikein, niin sitä en tiedä.
Kaksi päivää riitti taas tilanteen päivittymiseen. On kyllä touhua, ja tuossa ihan tuntumassa, Rovaniemen etäisyydellä Ivalosta.
Mr. Pink on Murmanskin aluehallinnon takavuosien kansainvälisten asioiden sihteeri Zhenjan luomus. Mallin hän löysi virkamiespäivinään Tromssasta ja kertoi minulle haastattelussa vuonna 2012 yrittäneen kuuden vuoden ajan puhua talon perustamisen tärkeydestä. Hänen ideaansa kehuttiin, mutta samalla todettiin, että eihän tuollainen nuorten oma homma Venäjällä voi toimia. Kun mitään ei tapahtunut, Zhenja irtisanoutui aluekomiteasta ja lähti vapaille markkinoille toteuttamaan unelmaansa.
Vierailin ensimmäistä kertaa talon aihiossa kesäkuussa 2011, jolloin kaupungilta vuokratussa entisessä sivukirjastossa oli juuri käynnistetty raivaus- ja kunnostustyöt.Voin vain kuvitella kuinka hillittömiä ponnistuksia on vaadittu siihen, että nyt talo on toiminut jo kohta kaksi vuotta ja nuoria riittää. Mr Pink on pyrkinyt toimimaan omillaan, paikalliselta virallisjärjestelmältä on oltu vailla lähinnä toiminnan tunnustamista, tietoa vuokrasopimuksen jatkumisesta sekä jossain määrin avustuksia nuorten hankkeisiin.
Jokin aika sitten kuultiin mikä on virallisen järjestelmän vastaus Mr. Pinkille: Murmanskin kaupunki perustaa oman vastaavan. Mahtavaa... Parasta mitä voi keksiä kaiken jälkeen.
Ei oikein tiedetty mitä ajatella, mutta porukat Mr Pinkissä katsoivat tulevaisuuteen luottavasti. Usko omien nuorten sitoutumiseen on kova ja hyvä niin... Sitä takuulla vaaditaan. Jos menee hankalaksi niin itseasiassa Mr Pink on voittanut: järjestelmä on joutunut myöntämään, että Zhenja kumppaneineen on ollut oikeassa....
Nyt tehdyllä matkalla osa porukasta päätyi eräänlaiseen Mr Pinkin kulttuuri- ja taide-elämän vastineeseen, paikkaan nimeltä Roxy, jonka on nuorten taidekeskukseksi perustanut kaksi nuorta miestä. Kiintoisa paikka ja siihen tutustumista voi suositella kaikille taidehallinnon ja kulttuurin kanssa tekemisissä oleville.
Roxyssa törmäsin tuttuun, joka jutteli maan median tilanteesta. Masentavaa ja vahvisti sen mistä tiedotusvälinnet kertovat: nettisivuja ja radiokanavia suljetaan, tv on kontrollin alla ja niin edelleen.
Tapasimme myös ystäväni Jurin, miehen jolta oli lopetettu toimisto alta jokin aika sitten. Murmanskissa toimii Barentsin maiden hallitusten rahoittama Barentsin nuorisovaihdon keskus (BYCO), jonka tehtävä on etsiä hankkeita, luoda kontakteja ja saattaa yhteistyöstä kiinnostuneita nuoria ja nuorisotyöläisiä yhteen. Juri on toimiston ensimmäinen koordinaattori ja touhuiltiin monenmoista 2000 -luvun alkuvuosina. Sitten herra vaihtoi hommia ja hän ehti työskennellä lähes 10 vuotta Pohjoismaisen Ministerineuvoston Murmanskin toimiston johtajana.
Rahat ja politiikka, siinä se. Norjassa toimiva nettijulkaisu Barents Observer Com raportoi tapahtuneesta jo aiemmin, joten tilanne oli tuttu. Yksi syy toimiston alasajoon löytyy EU:n Venäjäpakotteista Ukrainaan liittyen. Tosi mahtavaa ja älykästä viedä ihmisten välistä kanssakäymistä edistävästä. Osataan sitä lännessäkin, en ymmärrä yhtään...
No. Jurista en ole huolissani. Mr Pinkiläisten tapaan usko tulevaan on luja ja asenne ihailtava. Sitä paitsi hän on niin vikkeläliikkeinen ja kielitaitoinen mies, että ei mitään hätää...
Reissu oli aika surrealistista tajunnanvirtaa, taas. Siitä jäi kumminkin hyvä jälkimaku, kun ystäviemme asenne on se mikä on. Se lupaa hyvää pitkällä tähtäimellä, muutos on mahdollinen, se on väistämätön...
Miettii
Skoeoe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti