torstai 10. syyskuuta 2015

Kolme vuotta sitten... Mitä sitten tapahtuikaan?




Tämmöinen kommentti julkaistiin kolmisen vuotta sitten Lapin Kansassa. Pohdiskelin lähes päivälleen kolme vuotta sitten Jakomäen koululla pidetyn TP Sauli Niinistön nuorten syrjäytymisryhmän kokoontumisajojen jälkitunnelmia tähän malliin... Nyt voi sitten miettiä mitä tapahtui, vai tapahtuiko mitään... Missä mennään nuorisotakuun ja Ihan tavallista ajattelun kanssa nyt, Olisi paikallaan arvioida kumpaakin. Ai niin se teksti tulee tässä:

Minulla oli kiintoisa mahdollisuus osallistua Jakomäen yläasteella pidettyyn tilaisuuteen, jossa Tasavallan presidentin Sauli Niinistön kokoama työryhmä julkisti tähänastisen työnsä tuloksia. Ne ovat muuten kaikkien nähtävillä nettisivustolla www.tavallisia.fi, jonne voi jättää myös esityksiä arjen teoiksi. Jakomäessä julkistettiin myös vihkonen nimeltään Ihan tavallisia asioita. Kaiken taustalla on huoli, jota Sauli Niinistö on tunnetusti tuntenut nuorten syrjäytymiseen liittyen.

Niinistön työryhmä lähtee työssään siitä, että syrjäytymisen torjunta on kaikkien, ei ainoastaan ammattilaisten tai yhteiskunnallisten instituutioiden asia. Se on etsinyt työssään arkisia keinoja, joita itse kukin voi elämässään toteuttaa ja joista koostuu suuri yhdensuuntaisten toimenpiteiden ketju, jossa yhdellä pienelläkin teolla voi olla iso merkitys. Työryhmässä on lähes 40 asiantuntijaa, nuoria tai nuorten parissa työtä eri lailla tekeviä persoonia mukana liuta julkisuudesta hyvin tuttuja kasvoja. Kirjatut suositukset ovat nuorilta lähtöisin.

Oli kiintoisa ja ajatuksia, ristiriitaisia sellaisia, herättänyt rupeama.  Jakomäessä kävi kuten yleensä tuppaa käymään. Jykevimmän puheenvuoron piti työryhmän jäsen Linda-Maria Roine. Nuori nainen, oman elämänsä paras asiantuntija, tiesi mistä puhutaan kun syrjäytymisestä puhutaan. Koskettava puheenvuoro liikutti inhorealismiin taipuvaa keski-ikäistä nuorisotyöläistäkin kovasti. Kovilla ollut nuori nosti julkistetusta vihkosesta esille yli muiden lauseen Unelma antaa siivet ja kertoi, että silloin kun kukaan ei häntä kuunnellut tai uskonut kuulemaansa, häntä auttoi eteenpäin vain se, että hänellä oli yksi unelma. ”Sen voimin jaksoin”. Kukaan salissa läsnä olleista noin sadasta henkilöstä ei epäillyt yhtään.

Niinistö on tietysti oikealla asialla. Arkielämään liittyvä maalaisjärki on ollut osin hukkateillä ja sen perään onkin syytä huudella, ei kaikkea voi sysiä yhteiskunnan ratkaistavaksi. Myös työn lähtökohta on lupauksia antava: kysytään heiltä, joita asia koskee ja nostatetaan asiaan liittyvää arvopohjaista kansalaiskeskustelua ja katsotaan mihin se johtaa. Sinällään on myös komeata, että Sauli Niinistö pistää itsensä likoon tämän asian kanssa. Oli muuten tosi mukava seurata kuinka innoissaan Jakomäen koulun oppilaat olivat korkea-arvoisesta vieraastaan. Satunnainen tarkkailija olisi voinut luulla, että liikkeellä on Jukka Poika tai Cheek…

Jakomäen tilaisuuden uutisointi on sitten herättänyt tietysti monenlaista keskustelua. Työ on osin kyseenalaistettu ja on pohdiskeltu onko ryhmällä oikeasti käsitystä syrjäytymisen taustoista. Rajuimmissa arvioinneissa työtä on pidetty kukkahattutätimäisen keskiluokkaisena ja osoittelevana pintapohdiskeluna, josta oikea arkielämän tuntemus on kaukana.

Itse päädyin heti myös pohdiskelemaan sitä miten lähestyä opasvihkosen avulla heitä, joiden elämä ei ole raiteillaan, on työttömyyttä, köyhyyttä, huono-osaisuutta. Kuka lähtee niihin oloihin, siellä ei opasvihkosia suuremmin haikailla. Niitä on muuten tekeillä muitakin. En oikein osannut asennoitua, kun kuulin, että Etelä- ja Länsi-Suomen AVI (aluehallintovirasto) suunnittelee Sinistä kirjaa, eräänlaista ihmisen kasvun owner’s manualia, jossa kasvattajille ja nuorille annetaan eväitä oman elämänhallinnan parantamiseksi.

Toinen askarruttava asia on se, että mikä tässä keskustelussa on rakenteiden osuus ja vastuu. Arjen pienet teot kantavat parhaimmillaan yksilöiden ja pienten ryhmien tasolla. Mutta mitä sitten kun ne arjen isot ratkaisut, joita yhteiskuntapolitiikka suoltaa, eivät olekaan pienten ratkaisujen kanssa linjassa eivätkä helpotakaan nuorten elämää. Mitä me lappilaisittain ajattelemme siitä, että opiskelupaikat karkaavat kauemmaksi, perusturvallisuutta turvaavaa palveluverkostoa harvennetaan ja maata keskitetään ennennäkemättömällä tarmolla ja tarkoitushakuisuudella. 

Näistä asioista, yksilöiden vastuusta ja rakenteiden ratkaisuista, täytyy voida puhua kokonaisuutena. Muutoin keskustelu ei ole rehellisellä pohjalla. Sinällään on hienoa, että nuorten asiat on nostettu yhteiskunnallisessa keskustelussa voimakkaasti esille. Ohi Niinistön työryhmän työn, kohdistettuna kaikkeen nuorten syrjäytymisestä käytävään keskusteluun, olen todella havaitsevinani ainakin loivaa kukkahattutätimäisyyttä ja jopa tahatonta komiikkaakin. Vai mitä pitäisi ajatella siitä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) taannoin esittämästä oivalluksesta, jonka mukaan yhteistyöllä voidaan saavuttaa edistystä

Keskustelu ruokkii odotusarvoja. Erityisen paljon niitä on latautumassa 1.1.2013 voimaan tulevan nuorten yhteiskuntatakuun päälle. Nuoret ovat malttamattomia, tietysti, periaatteessahan nuoruus eletään kiihkeästi ja nopeasti. Kun keskustelu velloo vuolaana, he odottavat jos nyt ei pikavoittoja, niin nopeahkoja eteenpäin vieviä ratkaisuja kumminkin. Ja entäpä, jos niitä ei tule. Seuraa turhautuminen ja mitä äänekkäämpää huolikeskustelu on ollut, sitä varmemmin käyty keskustelu lopulta kääntyy itseään vastaan. Keisarilla oli hienot vaateet, muttei vaatteita… 

Vastareaktiota voi vain arvailla. Tuskinpa punkrock tai anarkismi tekee paluuta, vaikka ainakin loivamuotoisena se olisi kenties jopa suotavaakin. Ainakin verrattuna vaihtoehtoon, joka on tosi mahdollinen: osa porukasta turhautuu ja juroo entistä tanakammin paikalleen. Ja hups: syrjäytymiskeskustelun lopputulos on tasan päinvastainen kun keskustelun tavoite. Onko meillä mukamas tähän oikeasti varaa? Eikö nuoriin kannattaisi panostaa arjen pienten tekojen ohella myös kaikissa kuviteltavissa olevissa rakenteissa? Se vaatii panostuksia kaikilta, mutta maksaa itsensä takuuvarmasti takaisin. Vaihtoehto pelottaa… 1990-luvun alun säästöjen hintaa maksetaan juuri nyt.

Näin miettii ihan tavallinen arjen nuorisotyöläinen Inarista

Seppo Körkkö

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Ikiliikkuja



Rahat on loppu ja myydään Volvo... Istuin tässä yksi päivä  kunnantalon videoneuvottelutiloissa TE-tston kuntainfossa ja päässä soi koko ajan tuo Suurlähettiläiden biisi.

Maan talous ui syvällä ja hiljakseen arkityössä tulee vastaan asioita, jotka konkretisoivat tuota. Palkkatukirahojen loppuminen Lapissa nuoriin liittyen jo alkuvuodesta on nostanut jälleen meillä ja sittemmin myös muualla nuorten työpajan pyörittämisen haastekerrointa oikeastaan enemmän kuin osattiin ounastella. Menemättä sen pidemmälle niin yksi detalji kumminkin. Työsopimus on ollut oiva kannustin, varsinkin aiemmin, kun pystyttiin yhdistelemään työharjoittelu ja sitä seurannut palkkatukijakso. Nuorella oli mahdollisuus näyttää kykynsä ja odottaa jotain tilanteessa, jossa koulutukseen tai armeijaan lähtöön oli aikaa ja muita töitä ei löytynyt. Järjestely toimi oivallisena ensiapuna myös tilanteessa, jossa seuraava askel oli työllistyä avoimille työmarkkinoille, joilta ei kumminkaan heti löytynyt mitään.

Tuo mahdollisuus katosi 1.1.2013 ja sen jälkeen onkin ollut koko ajan haastavampaa. Jokainen työpajan kanssa tekemisissä ollut tietää tämän. Muutosvauhti työhallinnon organisaatiossa, palvelutuotannossa sekä työllistämisen keinoissa on ollut hurja. Ei käy kateeksi heitä, jotka turbulenssissa tekevät parhansa toteuttaessaan käytännössä poliittisten valintojen linjauksia.

Palvelutuotannon muutokset synnyttävät korvaavaa toimintaa, hankkeita syntyy taas vauhdilla. Ne ovat oikein hyviä hankkeita, esimerkkinä Ohjaamot, mutta niitä ylläpidetään siellä missä tarpeen katsotaan olevan suurin: suurimmissa kaupungeissa. Ei siitä enempää, kun taisin tästä kirjoitella blogissa jo 2.5.2015
http://selvakeli.blogspot.fi/2015/05/kahlaamon-sohjosta.html

Työllistämiskeinojen muuttuessa työharjoittelun korvasi työkokeilu. Hyvä näin, mutta kun työsopimuksia ei ole voitu tehdä, on se johtanut mm. siihen, että koulutettu 25-vuotias nuori saa toimeentulonsa saman työmarkkinatukipohjan mukaisesti kuin useita vuosia nuorempi henkilö, jolla ei ole päiväkään peruskoulun jälkeistä koulutusta. Motivaatio-ongelmahan tästä syntyy, se on ihan ymmärrettävää eikä kaipaa pidempiä perusteluja. Kuntouttavaan työtoimintaan on turvauduttu viime aikoina paljon. Jostain järjelle käsittämättömästä syystä toimintapäivät siinä laskevat maksimissaan neljään viikossa, työmarkkinatuki juoksee koko viikolta. Kannustavaa? Tässä nyt pari esimerkkiä, jotka vaikuttavat toiminnan kokonaiskuvaan.

Nuorisotakuuhaikailua en edes aloita. Takuu tai ei, niin tilanne on outo. Moni työpajaihmisistä kysyy, että eikö juuri nyt, kun työmarkinat eivät kertakaikkiaan vedä, työllistämispanostusten tarve ole suurimmillaan.

Videoneuvottelussa vahvistui käsitys siitä, että nuorten työttömyys on nousussa. Kesä ei helpottanut Inarissa, kävi päinvastoin. Jos lisätalousarvio tai ensi vuoden valtion talousarvio ei tuo asiantilaan korjausliikkeitä, niin maa tekee tässäkin jälleen Sen: säästää lisää ja väärästä päästä eli tulevaisuudestaan. Pahalta näyttää: työllisyysrahoja taitaa olla ensi vuonna vähemmän kuin tänä vuonna. Kaikessa sivutuotteena syntyy käytännöt, joissa nuoret ajautuvat aiempaa helpommin pitkäaikaistyöttömyyden polulle. Pitkä juttu, joten olkoon nyt sen lähempi analysointi.

Yksi ratkaisu palkkatukeen löytyy. Mutta sitä ennen on muisteltava menneitä.

Meidän työpaja on mediapainotteinen.  Viestintäpaja aloitti työnsä työpajana syksyllä 1995, joskin sen historia alkoi videopajana jo 1989. Se kehitettiin vaivalla nykyiseen iskuunsa ja toimintatapoihinsa kolmen ESR-rahoitteisen hankkeen kautta vuosina 1998 - 2006, jolloin se vakinaistettiin. Hankkeet olivat muuten Apro, Intro ja Nitro. Meillä oli hankevastaava Jamon kanssa konsepti myös neljänteen hankkeeseen nimeltään Pallolaajennus, mutta sitten TE-keskus sanoi, että nyt riittää, homma pitää vakinaistaa.

Koko olemassaolo on ollut arjen pajatyön ja kuntalaisten palvelutuotannon ohella myös jonkinasteista selviytymistappelua. Kohta taas mennään... Monta hommaa, yksi liittyy siihen mitä keinoja on varsinaiseen asiaan, nuorten sijoittamiseen pajalle. Toinen siihen mitä valtion leikkaukset merkitsevät työpajarahoitukseen. Kolmas, no antaa olla...

Kuntainfossa kuultiin, että palkkatukea nuorille voisi saada siten, että kunta toteuttaa ESR-hankkeen. Eli se mihin pyrittiin ESR-hankkeilla turvataan jatkossa ESR -hankkeilla. Ei oikein innosta totta puhuen tämmöinen...

Minun päässä soi nyt seuraava biisi

https://youtu.be/pqsbCYx3jc0

Skoeoe

Kunnan johtoryhmästä 2.9.2015 kantautui mukavia uutisia:

Saamme, kuten muutkin vastuualueet, käyttää palkkatukeen varatut kuntaosuudet suoraan työllistämiseen. Nettosummiin ei kajota myöskään talousarviota laadittaessa.

Hienoa toimintaa vaikeassa tilanteessa...  Hyvä Inarin kunta!!! Haloo maan hallitus!!!

maanantai 31. elokuuta 2015

Kahlaamon sohjosta nuorisotyön puolesta



SSS-miesten hallituksen norminpurkutalkoot ja yhteinen ponnistus julkisen talouden sopeuttamiseksi on herättänyt levottomuutta myös nuorisotyön kentällä. Vanha inhorealisti tosin toteaa heti, että tämä on niin nähty…

Kuten onkin: 1990 –luvun alun laman leikkauksien seurauksista toipuminen kesti kauan.  Silloinkin maa säästi siitä mistä kenties vähiten kannattaisi: tulevaisuudestaan. Laman lapsi on kohtalaisen huono osallistuja ja niinpä noiden säästöjen tuloksena syntyivät myöhemmin hukatun sukupolven porukat, joita etsimään yhteiskunta sittemmin palkkasi satoja etsiviä.

No, tämä on oma tarinansa, historiaa, josta NykySuomi ei juuri näytä oppineen. Nytkin säästetään tulevaisuudesta: koulutuksen säästöt jatkuvat tasolla, joka hirvittää. Työmarkkinat eivät vedä ja korvaavien tukitoimien teko on tehty erittäin hankalaksi, nuorisotakuusta ei puhu enää kukaan. 

Sipilän hallitus on myös laatinut listan, joka on herättänyt huolta laajalti. Hallitus on listannut lakeja, joiden noudattamisessa kunnat voisivat toimia oikeastaan miten haluavat. Ironista kyllä juuri uudistettavana oleva nuorisolaki on yksi näistä.

Mikä muuttuu? No tosipuheella ja periaatetasolla ei juuri mikään: nykyinenkin laki on väljähkö puitelaki, suunnat näyttävä ohjeisto. Sikäli ei huolta. Eikä lähtökohtaisesti sikälikään, että nuorisotyön budjettiosuus ei isosti rasita kokonaistaloudellisessa tarkastelussa. Mutta toisaalta hallitus listoineen viestii arvolatauksellista signaalia: eipä väliä näistä hommista. Kun jutut menevät periaatteellisiksi, on siinä pieni toimiala hankalassa rakosessa varsinkin kun kunnissa tuskaillaan kasvavissa taloushaasteissa.

Toinen kiusallinen asia on valtion talousarvioesitys. Siinä nuorisotyön sinänsä pienehköihin määrärahoihin esitetään merkittävää leikkausta. Kolmannes on paljon, vaikka ehkäpä sitten tasonsa säilyttävillä nuorisotyön veikkausvoittorahoilla jotenkin vajetta voidaan paikkailla. Silti kyse tässäkin on vähintään kiusallisesta signaalista, jolla sitä paitsi voi olla myös aitoa merkitystä.

Kiintoisaa on ollut se, että työllistämismäärärahojen loppumisesta tuli uutinen vasta, kun ne loppuivat Etelä-Suomesta heinäkuussa. Lapista ne loppuivat nuorten osalta jo keväällä. Tällä kehityskululla ja valtion budjettileikkauksilla voi olla iso merkitys yhden valtakunnallisen nuorisotyön 2000 –luvun menestystarinan, nuorten työpajojen, tulevaisuuteen.

Edellä on lyhyesti kuvattu asioita, joiden perusteella ei ole ollut yllätys, että Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi jatkaa jo viime vuonna toteutettua Hupparikansan puolesta –kampanjaa. Siihen me täältä Inarista toki osallistumme ja sitä suosittelemme kaikille. Lokakuun alun nuorisotyön viikko on kiireistä aikaa, mutta katsotaan, josko silti onnistuisimme luomaan jonkun paikallisille päättäjille kohdistetun tempauksen.

Aihetta lähestyy myös nuorisotyössä mukana tai sitä lähellä olevien henkilöiden luoma Nuorisotyön puolesta kampanja, jossa toimitaan mm. teemaa sivuavan blogin kautta. Ajatus on tarjota myönteisiä tarinoita nuorisotyön merkityksestä heille, jotka päätöksiä tekevät ja resursseja ohjaavat.

Hyviä hommia, julkisuutta ja keskustelua tarvitaan. Toivon, että hankkeilla olisi hyvä strateginen ajattelu mukanaan. Ja myös hyvät, tietoon pohjautuvat valtakunnalliset perustelut. Laatua vaaditaan, muuten kampanjointi jää huutavan ääneksi erämaassa.

Minuakin muuten pyydettiin kirjoittamaan Nuorisotyön puolesta -blogiin. Lupasin toki, kunnes havahduin siihen, että minullahan on ongelma: tekstin pitäisi olla myönteinen.

Voi hyvää päivää… Mitenhän ratkaisen tämän haasteen?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Barents in my mind



Taas mennään. Ensimmäinen työreissu tuli tehtyä heti elokuun alussa. Käytiin Altassa sikäläisen mainion Nuorisotalo Husetin vieraana. Inarilaiskokoonpano Prison of the proud sai osallistui ihan mahtibändileiriin nimeltään Gigant. Sen ohella vierailu palveli meneillään olevaa Barentsin nuorisotutkimusta ja tutkija Tomi puolestaan pääsi äimistelemään Norjan meininkejä. Suunniteltiin samalla tutkimuksen julkistamistapahtumaa alkukeväälle. Ihan mukavaa oli kuulla talon vastuuohjaaja Kajan näkemys siitä, että kun yhteistyötä on jokunen vuosi jo tehty, niin sitä ei lopeteta ihan helposti. Niinpä.

Suomen Barents puheenjohtajuuden kunniaksi  Kansainvälisen Yhteistyön ja Liikkuvuuden keskus Cimo pisti hakuun Barents in my mind tapahtumatuen. Jos olen ymmärtänyt oikein, asia tapahtui Opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta.

Hyvä homma. Ajateltiin oitis, että meillä voisi olla jotain. Olikin, mutta kappas vain, pelkästään vääränlaisia kohteita.

Pääidea kaatui siihen, että se olisi toteutettu Pohjois-Norjassa, samaisessa Altassa.  Otti päähän, kun se selvisi vasta puhelinkeskustelussa. Toki on niin, että hakuilmoitus kannattaisi lukea huolella eikä soitella turhia. Alueen kakkosvaihtoehto kaatui siihen, että Nuorisokeskus Vasatokka ei voinut olla hakija. Sama tarina kuin edellä: soitto ja ilmeni, että hakuilmoitus kannattaisi lukea huolella. Kolmas vaihtoehto olisi ollut myös, mutta se tapahtuu vasta alkuvuonna 2016. Liian myöhään ja se siitä sitten näiltä osin.

Oma kokemus Barentsin yhteistyön edistämisestä ja tekemisestä on se, että se on mielenkiintoista mutta sangen haastavaa puuhaa. Innostaminen yhteistyöhön on niin kovaa hommaa ja siihen sisältyy siinä määrin haasteita, että minua kummastutti kun lopulta havaitsin kuinka tarkkaan säännelty tuki oli. En tiedä yhtään millaisia hankkeita rahoitettiin tai rahoitetaan. Sen tiedän, että ensimmäistä hakuaikaa jatkettiin, oireellista kyllä tälle lajityypille. No, toivon, että raha menee ja että hankkeet ajavat tarkoitusta ja nuorisovaihto alueella virkistyy ja edistyy.

Tavallaan kyllä ymmärrän sen, että ministeriö Suomen puheenjohtajuuden takia halusi tapahtumia nimenomaan Suomeen.  Ollaan kuitenkin matkan varrella itsekin kokeiltu erilaisia contact making juttuja Lapissa. Hyviä tilaisuuksia, hyvin vähän seuraamuksia.

Siksi meillä oli ajatus viedä nuorisotyöläisiä uusiin ympyröihin vuonon rantaan hakemaan vaikutteita toisenlaisista tavoista tehdä nuorisotyötä ja innostumaan sitä kautta viemään jatkossa nuoria lähialueille ja tuomaan vastavierailijoita omille nurkille. Ällisteltiin kyllä sitä, että se ei ollut hakukelpoinen idea. Oma kokemus on se, että parhaiten vaihtoa edistetään koukkaamalla katsomaan miten naapurissa toimitaan. No, toisella kertaa sitten se vaihtoehto.

Odotan  kyllä nyt toisaalta erityisesti yhtä muualla kehiteltyä ideaa ja sen tukikelpoisuutta. Minusta se idea on tosi hyvä ja Inari pääsisi siinä mukaan ihan kätevästi.Jos homma toteutuu, on se kyllä muutaman kirjoituksen arvoinen asia. Kuinka käy, nähdään pian.

Sinällään on tietenkin niin, että tuki-idea on tosi tärkeä, erinomainen suorastaan. Ainakin täällä pohjoisessa on paljon yhteistä siitä riippumatta asutaanko Murmanskin alueella, Norrbottenissa, Finnmarkissa vai Lapissa.

Yhteistä on paljon erityisesti myös tulevaisuudessa. Siksi tietoisuus ja liikkuvuuden lisääminen juuri naapureiden kesken olisi tärkeätä ja sen edistäminen pitäisi olla kaikkien asia. Siihen taas tarvitaan joustavia ja ei byrokraattisia rahoitusjärjestelyjä.

Tukea tarvitaan myös jo olemassaolevien yhteistyöjuttujen turvaamiseen. Jatkuvuus on tärkeää, itseasiassa se on tärkeämpää kuin alinomainen uuden kehittely.

Skoeoe

perjantai 14. elokuuta 2015

Mr Pink is dead








Tämä  muistokirjoitus on julkaistu kesäkuun lopulla lyhennelmänä Nuorisotyölehdessä

Otsikon sanoin alkoi murmanskilaisen ystäväni viesti toukokuun puolivälissä. Viestissä oli linkki Venäjän Facebookin VKontakten sivuille ja kehotus käydä toteamassa tilanne. Ja sieltä löytyikin sykähdyttävä kuva kahdesta pakettiautosta, joihin lastattiin Murmansk Youth House Mr. Pinkin irtaimistoa.

Lopullinen ratkaisu ei ollut yllätys. Nuorisotalon toinen ja viimeiseksi jäänyt puheenjohtaja Natasha Kolesnik kertoi jo syyskuussa 2014 Rovaniemellä tavatessamme, että monien vastoinkäymisten ja rahoituksen ongelmien johdosta Mr. Pink ”vaivutetaan joksikin aikaa koomaan”. Norjalaisen nettijulkaisun Barents Observerin haastattelussa Kolesnik ja talon idean isä Zhenya Goman kertoivat toukokuussa, että lopullinen isku oli se, kun hallinto ilmoitti nuorisotalolle, että sen tulee hakeutua ulkomaan agenttien listalle. Tämä olisi merkinnyt riippumattoman talon joutumista entistäkin tehokkaampaan tarkkailuun ja loppumattomiin byrokraattisiin raportointeihin.

Mr. Pink oli ehkä vaikuttavin nuorisotalo missä olen koskaan käynyt ja olen käynyt monissa kymmenissä toinen toistansa mahtavammassa paikassa. Mr. Pink oli kehyksessään edelläkävijä, ja kun nuorisotalo Venäjällä on edelläkävijä, on siinä jotain käsittämättömän kiehtovaa. Matka Murmanskista Vladivostokiin on hillittömän pitkä, ja kun talon rakentajat kertoivat toimintansa alkuaikoina olevansa oma, ainutlaatuinen nuorisotalo koko federaatiossa, oli sen kuuleminen mykistävä kokemus.

Talo oli aiemmin Murmanskin Aluehallinnon Nuorisokomiteassa työskennelleen Zhenya Gomanin luomus. Nuorten itsensä hallinnoiman ja heidän omien projektiensa takomona toimineen nuorisotalon esikuva löytyy Tromssasta Pohjois-Norjasta. Nuoret rakensivat talon Murmanskin kaupungilta vuokraamaansa vanhaan kirjastoon kaupungin pohjoisosaan.  Vierailin siellä ensi kertaa kesäkuussa 2011, jolloin kunnostustyöt oli juuri aloitettu. Rakennuspölyn ja kaaoksen keskellä tuntui uskomattomalta, että siihen joskus rakentuisi nuorisotalo. Kun olin nähnyt missä oltiin kesäkuussa, oli lähes käsittämätöntä katsella nettistriimiä talon avajaisista jo saman vuoden marraskuussa.

Talo ehti toimia kolme ja puoli vuotta. Se toimi kotikaupungissaan ja sen eri nuorisoprojektit tuottivat tapahtumia muutamiin Kuolan niemimaan muihin kaupunkeihin. Mr. Pink myös verkostoitui kansainvälisten hankkeiden kautta lähinnä Pohjois-Norjaan sekä myös Lappiin, jossa Inarin ja Tornion nuorisotoimet ehtivät olla tekemisissä sen kanssa Connecting Young Barents –hankkeessa vuosina 2012 - 15.

Zhenja Goman kertoi kerran talossa tavatessamme, että hän ehdotti Aluehallinnon työjaksollaan useita kertoja monen vuoden ajan Mr. Pinkin kaltaisen tilan perustamista. Ajatusta pidettiin periaatteessa hyvänä, mutta käytännössä mitään ei tapahtunut. Goman kyllästyi odotteluun, irtisanoutui ja ryhtyi toteuttamaan unelmaansa kansalaisjärjestöpohjalta. ”Oli pakko, ei ollut vaihtoehtoa. Tässä on haastetta, sillä lopulta, mikäli idea ei ole hallinnon oma, se ei ole oikeasti hyvä toteutettavaksi”. Tähän juttu taisikin lopulta kaatua.

Mr. Pink innosti lukuisia murmanskilaisnuoria toimimaan paremman kotikaupungin puolesta. Se mahdollisti  nuorten ryhmien unelmien ja ideoiden toteutumista ja, kuten meilläpäin sanotaan, edisti kotikaupunkinsa nuorten osallisuutta. Into johti varsin nopeasti törmäyskurssille virallisen järjestelmän kanssa.  Jo keväällä 2012, Venäjän presidentin vaalien aikaan, taloa varoitettiin esittämästä ihmisoikeuksia käsitelleen videofestivaalin yhteydessä saksalaista dokumenttia nimeltään Khodorkovski. ”Pohdimme asiaa, mutta totesimme, että olisi poliittinen teko jättää dokumentti esittämättä”, kertoi Natasha Kolesnik myöhemmin. Tieto filmin esittämisestä meni eteenpäin heti kun valot Mr. Pinkin tapahtumasalissa syttyivät dokkarin päätyttyä ja tämän jälkeen käynnistyi jatkuva arvuuttelu vuokrasopimuksen jatkosta.

Murmansk ei halunnut tukea talon toimintaa taloudellisesti tai ryhtyä sen kanssa yhteistyöhön missään vaiheessa, vaikka talo halusi neuvotella näistä. Päinvastoin. Kun Mr. Pink kovien ponnistelujen jälkeen sai toimintansa käyntiin, perusti kaupunki vastaavan nuorisokeskuksen eteläosaan Murmanskia syksyllä 2013. Viimeistään tämä kertoo kuitenkin oleellisen: Mr. Pink on henkinen voittaja, kaupunki tuli tunnustaneeksi tarpeen. 

Näiltä pohjilta tie alkoi kuitenkin näyttää ylivoimaiselta jo kesällä 2014, ja kun vierailin siellä viimeiseksi osoittautuneen kerran viime lokakuussa, oli jo melko selvää, mihin ollaan ajautumassa.

Minulla oli harvinainen tilaisuus seurata kohtalaisen läheltä Mr. Pinkin elinkaarta parinkymmenen  murmanskilaisnuoren verkostosta toimivaksi ja erilaiseksi venäläiseksi nuorisotaloksi.  Siltä pohjalta tunnen suurta arvostusta ja myötätuntoa kaikkia tuohon kokeiluun osallistuneita kohtaan. Me Suomessa emme oikeasti tiedä millaista on toimia, kun kaikki pitää tehdä ihan itse ja haasteet ovat tosi kovat. Surullista sikäli kun näin kävi, mutta nuoret siellä voivat olla ylpeitä siitä mitä he tekivät.

Mr. Pinkille ehti syntyä pikkuveli, Mr. Orange, Apatityn kaupunkiin noin 250 kilometriä Murmanskista Pietariin päin. Tätä kirjoitettaessa ei ole selvää mikä on sen tulevaisuus. VKontaktessa Mr Orange jatkaa tiedottamistaan...

Isonveljen aktivistit puolestaan ovat ilmoittaneet jatkavansa teatteri-, nuorisokuoro- ja elokuvakoulutoimintaa muita kanavia käyttäen.

Zhenja Goman kertoi alkukesällä sosiaalisessa mediassa, että heillä on kaikki hyvin. Asia on ottanut koville, mutta kun isoja päätöksiä on tehty, on ollut helpompaa. ”Parempi näin. Tässä ilmapiirissä en olisi halunnut Mr. Pinkin idean elävän yhtään pitempään”.

Niinhän se taitaa olla. Ja onneksi venäläinen on selviytyjä ja syntyneisiin ystävyyksiin ei ulotu hallintokaan…

Seppo Körkkö