Kolme vuotta sitten... Mitä sitten tapahtuikaan?

Tämmöinen kommentti julkaistiin kolmisen vuotta sitten Lapin Kansassa. Pohdiskelin lähes päivälleen kolme vuotta sitten Jakomäen koululla pidetyn TP Sauli Niinistön nuorten syrjäytymisryhmän kokoontumisajojen jälkitunnelmia tähän malliin... Nyt voi sitten miettiä mitä tapahtui, vai tapahtuiko mitään... Missä mennään nuorisotakuun ja Ihan tavallista ajattelun kanssa nyt, Olisi paikallaan arvioida kumpaakin. Ai niin se teksti tulee tässä:

Minulla oli kiintoisa mahdollisuus osallistua Jakomäen yläasteella pidettyyn tilaisuuteen, jossa Tasavallan presidentin Sauli Niinistön kokoama työryhmä julkisti tähänastisen työnsä tuloksia. Ne ovat muuten kaikkien nähtävillä nettisivustolla www.tavallisia.fi, jonne voi jättää myös esityksiä arjen teoiksi. Jakomäessä julkistettiin myös vihkonen nimeltään Ihan tavallisia asioita. Kaiken taustalla on huoli, jota Sauli Niinistö on tunnetusti tuntenut nuorten syrjäytymiseen liittyen.

Niinistön työryhmä lähtee työssään siitä, että syrjäytymisen torjunta on kaikkien, ei ainoastaan ammattilaisten tai yhteiskunnallisten instituutioiden asia. Se on etsinyt työssään arkisia keinoja, joita itse kukin voi elämässään toteuttaa ja joista koostuu suuri yhdensuuntaisten toimenpiteiden ketju, jossa yhdellä pienelläkin teolla voi olla iso merkitys. Työryhmässä on lähes 40 asiantuntijaa, nuoria tai nuorten parissa työtä eri lailla tekeviä persoonia mukana liuta julkisuudesta hyvin tuttuja kasvoja. Kirjatut suositukset ovat nuorilta lähtöisin.

Oli kiintoisa ja ajatuksia, ristiriitaisia sellaisia, herättänyt rupeama.  Jakomäessä kävi kuten yleensä tuppaa käymään. Jykevimmän puheenvuoron piti työryhmän jäsen Linda-Maria Roine. Nuori nainen, oman elämänsä paras asiantuntija, tiesi mistä puhutaan kun syrjäytymisestä puhutaan. Koskettava puheenvuoro liikutti inhorealismiin taipuvaa keski-ikäistä nuorisotyöläistäkin kovasti. Kovilla ollut nuori nosti julkistetusta vihkosesta esille yli muiden lauseen Unelma antaa siivet ja kertoi, että silloin kun kukaan ei häntä kuunnellut tai uskonut kuulemaansa, häntä auttoi eteenpäin vain se, että hänellä oli yksi unelma. ”Sen voimin jaksoin”. Kukaan salissa läsnä olleista noin sadasta henkilöstä ei epäillyt yhtään.

Niinistö on tietysti oikealla asialla. Arkielämään liittyvä maalaisjärki on ollut osin hukkateillä ja sen perään onkin syytä huudella, ei kaikkea voi sysiä yhteiskunnan ratkaistavaksi. Myös työn lähtökohta on lupauksia antava: kysytään heiltä, joita asia koskee ja nostatetaan asiaan liittyvää arvopohjaista kansalaiskeskustelua ja katsotaan mihin se johtaa. Sinällään on myös komeata, että Sauli Niinistö pistää itsensä likoon tämän asian kanssa. Oli muuten tosi mukava seurata kuinka innoissaan Jakomäen koulun oppilaat olivat korkea-arvoisesta vieraastaan. Satunnainen tarkkailija olisi voinut luulla, että liikkeellä on Jukka Poika tai Cheek…

Jakomäen tilaisuuden uutisointi on sitten herättänyt tietysti monenlaista keskustelua. Työ on osin kyseenalaistettu ja on pohdiskeltu onko ryhmällä oikeasti käsitystä syrjäytymisen taustoista. Rajuimmissa arvioinneissa työtä on pidetty kukkahattutätimäisen keskiluokkaisena ja osoittelevana pintapohdiskeluna, josta oikea arkielämän tuntemus on kaukana.

Itse päädyin heti myös pohdiskelemaan sitä miten lähestyä opasvihkosen avulla heitä, joiden elämä ei ole raiteillaan, on työttömyyttä, köyhyyttä, huono-osaisuutta. Kuka lähtee niihin oloihin, siellä ei opasvihkosia suuremmin haikailla. Niitä on muuten tekeillä muitakin. En oikein osannut asennoitua, kun kuulin, että Etelä- ja Länsi-Suomen AVI (aluehallintovirasto) suunnittelee Sinistä kirjaa, eräänlaista ihmisen kasvun owner’s manualia, jossa kasvattajille ja nuorille annetaan eväitä oman elämänhallinnan parantamiseksi.

Toinen askarruttava asia on se, että mikä tässä keskustelussa on rakenteiden osuus ja vastuu. Arjen pienet teot kantavat parhaimmillaan yksilöiden ja pienten ryhmien tasolla. Mutta mitä sitten kun ne arjen isot ratkaisut, joita yhteiskuntapolitiikka suoltaa, eivät olekaan pienten ratkaisujen kanssa linjassa eivätkä helpotakaan nuorten elämää. Mitä me lappilaisittain ajattelemme siitä, että opiskelupaikat karkaavat kauemmaksi, perusturvallisuutta turvaavaa palveluverkostoa harvennetaan ja maata keskitetään ennennäkemättömällä tarmolla ja tarkoitushakuisuudella. 

Näistä asioista, yksilöiden vastuusta ja rakenteiden ratkaisuista, täytyy voida puhua kokonaisuutena. Muutoin keskustelu ei ole rehellisellä pohjalla. Sinällään on hienoa, että nuorten asiat on nostettu yhteiskunnallisessa keskustelussa voimakkaasti esille. Ohi Niinistön työryhmän työn, kohdistettuna kaikkeen nuorten syrjäytymisestä käytävään keskusteluun, olen todella havaitsevinani ainakin loivaa kukkahattutätimäisyyttä ja jopa tahatonta komiikkaakin. Vai mitä pitäisi ajatella siitä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) taannoin esittämästä oivalluksesta, jonka mukaan yhteistyöllä voidaan saavuttaa edistystä

Keskustelu ruokkii odotusarvoja. Erityisen paljon niitä on latautumassa 1.1.2013 voimaan tulevan nuorten yhteiskuntatakuun päälle. Nuoret ovat malttamattomia, tietysti, periaatteessahan nuoruus eletään kiihkeästi ja nopeasti. Kun keskustelu velloo vuolaana, he odottavat jos nyt ei pikavoittoja, niin nopeahkoja eteenpäin vieviä ratkaisuja kumminkin. Ja entäpä, jos niitä ei tule. Seuraa turhautuminen ja mitä äänekkäämpää huolikeskustelu on ollut, sitä varmemmin käyty keskustelu lopulta kääntyy itseään vastaan. Keisarilla oli hienot vaateet, muttei vaatteita… 

Vastareaktiota voi vain arvailla. Tuskinpa punkrock tai anarkismi tekee paluuta, vaikka ainakin loivamuotoisena se olisi kenties jopa suotavaakin. Ainakin verrattuna vaihtoehtoon, joka on tosi mahdollinen: osa porukasta turhautuu ja juroo entistä tanakammin paikalleen. Ja hups: syrjäytymiskeskustelun lopputulos on tasan päinvastainen kun keskustelun tavoite. Onko meillä mukamas tähän oikeasti varaa? Eikö nuoriin kannattaisi panostaa arjen pienten tekojen ohella myös kaikissa kuviteltavissa olevissa rakenteissa? Se vaatii panostuksia kaikilta, mutta maksaa itsensä takuuvarmasti takaisin. Vaihtoehto pelottaa… 1990-luvun alun säästöjen hintaa maksetaan juuri nyt.

Näin miettii ihan tavallinen arjen nuorisotyöläinen Inarista

Seppo Körkkö