maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nuori 2017: Voiko Kehä III:n ulkopuolella vaikuttaa?


Alueellisen yhdenvertaisuuden asia sytyttää aina nuorisotyöläisen, joka toimii muuttotappioseudulla ja harvaan asutulla alueella.

Teemaa on takavuosina käsitelty harvakseltaan. Muutosta on ollut ilmassa ja nytkin piti vääntyä Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen sessioon, joka kysyi lähtötilanteessa haastavasti, että Onko maassamme kaikilla nuorilla samat mahdollisuudet osallistua ja rakentaa tulevaisuuttaan asuinpaikkakunnasta riippumatta?

Ennakkoesittely totesi työpajatarjonnan kattavan lähes koko maan Inarista Hankoon. Siinä kysyttiin myös, että miten turvataan nuorten työpajatoiminta ja alueellisen tasa-arvon toteutuminen alati niukkenevien resurssien Suomessa? Ennakkomainonnan huipennuksena esitettiin kysymys: voiko vastaus löytyä alueellisesta ALU-koordinaatiotyöstä? Tämmöisestä oli ihan pakko mennä ottamaan selvää.

Inhorealismiin taipuvan hallintonuorisotyöläisen odotukset eivät olleet etukäteen korkealla. Lähtökohtana oli yhtäältä se, että mahdollisuuksien tasa-arvo on ensisijaisesti politiikkaohjelmien onttoa löpinää, joka on maantieteellisesti tarkasteltuna isossa osassa maata täysin irti arkirealismista. Toisen ennakko-olettaman mukaan kaikesta verkostotyöstä on ainakin jotakin hyötyä, vaikka todellisiin paikallisiin ratkaisuihin, esimerkiksi resursseihin liittyen, aluetyöllä on parhaimmillaan vain välillistä vaikutusta.

Sitten on vielä SE iso kysymys: voidaanko reunoilta vaikuttaa? Itse väitän, että kyllä voidaan, jos halutaan, mutta lopputulos on sitten oma juttunsa. Toinen väitteeni on se, että tuloksen epävarmuudesta huolimatta kyllä kannattaisi.

Eipä sitä ratkaisua isoon kysymykseen löytynyt nytkään. Äänessä olivat lähinnä aluekoordinaattorit. Varsinaista keskustelua ei syntynyt, joten sessio sai tiedotuksellisen luonteen. Ja ei mitään: ihan hienoista arjen tavallisista alue- ja paikallistason tekemisistä kuultiin paljon. Oli sinällään ihan mielenkiintoista kuulla verkostotoiminnan kokemuksista Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa, alueilla joilla kokemukset laajemmasta yhteistyöstä ovat isosti eripituiset.     

Mutta: jäin kaipaamaan provoisoivaa vastaväitettä. Erilaisia verkostoja on tosi paljon ja jokainen lupaa olla omassa agendassaan etulinjassa. Elävä keskustelu vaatii vastapoolin ja parhaimmillaan keskustelun jännitteestä voi syntyä tulosta.

Se tuli selväksi, että maa on monimuotoinen ja että reunaSuomen haasteet verrattuna kasvukeskuksien vastaaviin ovat erilaisia. Se on kyllä tullut selväksi aika monta kertaa aiemminkin. Myös se on tullut selväksi, että parhainta vastinetta odotuksille tuottaa oma työ. Se mistä työpajojen alueverkostotkin kertoivat.

Parasta vastinetta voi odottaa myös silloin kuin vaikuttamisen osalta uskalletaan esittää kriittiseen sävyyn kysymykset siitä mihin halutaan vaikuttaa, miten halutaan vaikuttaa ja ehkäpä tärkeimpänä miksi halutaan vaikuttaa.

Vaikuttaminen ei saisi olla itseisarvo.


Miettii
Seppo Körkkö
nuorisosihteeri
Inarin kunta
 

Nuori 2017: Do the Stönö...!!!



Blogi on viettänyt hiljaiseloa. Ehkä on paikallaan herätellä se henkiin vielä kerran. Kimmoke tulee tällä kertaa Tampereella, jonne kokoontuu kolmen päivän ajan lähes 2800 nuorisotyön ammattilaista, tutkijoita, nuoriso-ohjaajia, kouluttajia, hallintonuorisotyöläisiä, etsiviä, työpajaporukoita, kirkon ja järjestöjen työläisiä, eli kaikki samaan yhteiseen tapahtumaan. Menin sitten lupaamaan Allianssille, että toimin yhtenä tämän Nuori 2017 –tapahtuman virallisbloggaajana. No niinpä teen ja julkaisen muutaman päivityksen tapahtumablogin ohella samat omassani. Tässä niistä ensimmäinen:

Do The Stönö

Luulen, että varsinaisista tapahtuman osallistujista tultiin ensimmäisenä ja takuulla poistutaan viimeisenä. Ei se inarilaisille ole näissä mikään erityinen poikkeus. Mutta olihan se itselle erityistä nousta junasta 5.45. Se oli arkirutiinia 1970 -luvun lopulta, kun kuljeskelin Rovaniemeltä silloiseen opinahjooni Tampereen Yliopiston yhteiskunnalliseen opetusjaostoon.

Flashbackien riemujuhlien ensimmäinen täyttymys tapahtui Satakunnankadulla jo 6.15. Oli pakko painella fiilistelemään välittömästi, sillä asuin yhden kevään Grand Hotel Tammeria vastapäätä.
Muutenkin. Tampere, pohjoisessa nykyisin opiskelijoiden Pikku Inarina tunnettu, oli mahtava opiskelupaikkakunta. Alkukankeuden jälkeen minulle kävi niin, että hoppu loppui ja riemastuin opiskeluistani yhden lisävuoden verran.

Toukokuussa 1980 kuittasin lopulta proosallisesti Postikonttorissa Rovaniemi 96400 sosionomin paperit.

On oikeastaan melko hämmentävää, että käytännössä saman tien pääsin koulutustani vastaaviin töihin. Muistan tehneeni jonkun taktisen ohjaajahaun Joensuuhun. Se ei toiminut, mutta ei se haitannut. Päätavoite oli päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pohjoiseen. Sillä tiellä olen yhä, sekin on hämmentävää.

Satakunnankatu oli valintana myös opintoja seuranneiden lähivuosien takia. Joku voi muistaa 1980 –luvulta Manserockin legendan Juicen biisin, joka menee niin, että ”Satakunnankadulla kävelin Stönö askelin Stönö sävelin – ja kohdalla sähkölaitoksen - sain elämänpolkuuni taitoksen”.

Ivalon kylän nuorisotilahistoria alkaa 1982. Silloin kunnosteltiin ensin yhtä isoa pommisuojaa tavalla, jota nykyisin luonnehdittaisiin osallistavaksi. Sitten kuntaan rakennettiin uusi kunnanvirasto, elettiin vuotta 1983.

Nuorisotyö sai käyttöönsä entisen koulutoimiston parakin Ivalojoen rantsusta, ja jos Juicen biisiin vaihtaa Satakunnankadun tilalle Sairaalantien, niin ollaan ytimissä. Nuorisotila, joka myös sekin kunnostettiin ehdottoman osallistavasti, sai nimikilpailussa nimen Stönö. Se elää edelleen Ivalossa tilanimenä joskin eri paikassa.  Se elää muutenkin: on vaikea kuvitella, että meillä olisi mitään ilman noita 1980 -luvun pioneeri- meininkejä. Juicen sanoin: ”Stönö on jatkuva tapahtuma”.

Satakunnankadun pyhiinvaelluskävelyn lisäksi olen päättänyt tehdä seminaariohjelmien ohessa muutamia muita aikamatkoja. Yliopiston päärakennus on ehdoton. Siellä meidän piti opiskella mm. nuorisotyön menetelmäoppia. Oma tarinansa on se, että siitä minulle on jäänyt mieleen lähinnä erään pirkanmaalaisen kunnan silloisen hallintonuorisotyöläisen opetus nuorisotyön erikoiskurssilla: ”Selittelytaito ja korkea turhauman sieto ovat tärkeä osa nuorisotyöntekijyyttä”. Jatkovuodet ovat osoittaneet, että hän tosiaan tiesi mistä puhui.

Takapainotteinen fiilistely on toki vain pieni osa Nuori 2017 -tapahtumaa.  Ainakin omat odotukset ovat muutenkin korkealla. 2800 nuorisotyön heimon täysivaltaista jäsentä samoissa kokoontumisajoissa on itsessään jotain mahtavaa. Sen ymmärtää vain tähän heimoon kuuluva.

Lisäksi Jyväskylän kokemus tammikuulta 2013 tämmöisestä kaikenkattavasta sateenvarjo-tapahtumasta, missä ei tunneta työmuotosektorien muodostamia raja-aitoja, oli mitä mainioin.

Kinkerit voivat käynnistyä…

Seppo Körkkö
nuorisosihteeri, Inarin kunta

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pääkirjoitus...



Mie olen ollut yhden kerran elämässäni päätoimittaja…

Se liittyy mainioon paikkaan nimeltä Inarin kunnan viestintäpaja eli meidän nuorten mediapainotteiseen työpajaan, joka on ollut sitä syksystä 1995 lähtien. Kaikenlaista on tuona aikana tullut touhuttua. Tuo päätoimittajuus palasi mieleeni, kun siivoilin kunnantalolla toimistoa ja käteeni ajautui nippu julkaisua nimeltä Selvästi paremmin.

Se oli 12 -sivuinen oikea lehti, jonka painamista käytiin katsomassa pajaporukan kanssa paikan päällä Kemijärvellä Lapin Painotuotteessa. Se esitteli silloin Inarissa vallalla olleita harrastuksia ja järjestöjä tosi monipuolisesti. Toimitussihteereitä oli kaksi: Pasi R. sekä silloisen Intro -nimisen ESR –hankkeen vastaava Jarmo, herrat jotka ymmärsivät paljon lehden teosta. Syyllinen piti löytää ja minä olin sopiva kohde: sattuma päätoimittaja, joka ei tiennyt taittamisesta eikä lehden teosta tuon taivaallista, mutta joka osasi vähän kirjoittaa…

Silloin olin sisäisen wannabejournalistini huipputasolla: päätoimittaja yhden julkaisun verran.

Olen siis kirjoittanut elämäni aikana yhden pääkirjoituksen. Julkaisen sen nyt. Syy on kaksijakoinen. Toisaalta se liittyy edelliseen blogipäivitykseen, jossa mietittiin harrastustakuuta. Toisaalta päädyin pohtimaan kuluneita vuosia. Lehden painamisesta on nyt miltei tasan 15 vuotta. Luin pääkirjoitukseni ja kysyin, että mikä on muuttunut? En tiedä pitäisikö olla huolissaan vai mitä, mutta allekirjoitan tänään miltei koko kirjoituksen. Onko vika minussa vai missä? Mitä on tapahtunut vai onko mitään?

No tässä se tulee, pääkirjoitus 15 vuoden takaa:

Tekemistä piisaa…

”Mitä voi syksyllä harrastaa, kun jäljellä ei ole mittään”, sanoo lauluntekijä.

Tuosta kuulee varsin usein sen muunnelman, jonka mukaan ei ole mitään tekemistä.

Vastaväitteeksi voi hyvin sanoa, että kyllä sitä vaan sattuu olemaan, kaikenlaista.

Kokonaan oma juttunsa on sitten se, että kuinka hyvin erilaisia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia tunnetaan. Toinen hyvä kysymys on myös se miten tasapuolisesti ne Inarin tyyppisellä alueella jakautuvat.

Tämä julkaisu on tehty todettuun tarpeeseen. Maailmanhistorian ensimmäinen Selvästi Paremmin – lehti esittelee 12 –sivullaan muutamien inarilaisten nuorten elämää erityisesti vapaa-ajan käytön kannalta sekä erilaisten yhteisöjen tekemää nuorisotyötä. Kaikki se mitä tarjolla paikallisesti on, ei tietenkään mahdu yhteen julkaisuun. Se on vahinko, koska näilläkin kulmakunnilla tapahtuu todella paljon ja nimenomaan sellaista, joka ansaitsisi näkyvyyttä enemmän kuin mitä se osakseen saa. On monesti ikävä kyllä niin, että se ruma nuoruus kiinnostaa, synnyttää lööpit ja myy. Myönteinen puoli jää tässä helposti paitsioasemaan.

Inarin on iso ja harvaanasuttu. Tahtoo olla, että kaikki pyrkii keskittymään. Sevetissä ei ole uima- eikä jäähallia eikä ihan heti taida tullakaan. Haja-asutuksen oloissa virikkeet ja se kuuluisa tekeminen haetaan niistä jutuista, jotka ovat kulloinkin saatavilla. Näin nousevat arvoonsa ihan ”tavalliset” jutut: hiihtäminen, luonnossa liikkuminen, kelkkailu, kalastaminen, musiikin kuuntelu…

Oli miten oli, kaikessa lasten ja nuorten tekemisessä ja kasvun tukemisessa aikuisten ohjaavaa merkitystä ei sovi vähätellä. Siihen vaaditaan tietysti aikaa, ihan oikeasti sisäistettyä ajankäyttöä eikä mitään amerikkalaistyylistä huipputehokkuuteen asti viritettyjä ja huolelliseen ajankäytön suunnitteluun pohjautuvia laatutunteja.

Kotioloissa pienten lasten kanssa riittää usein ihan konstailematon oleminen, rupattelu ja lapsen kuuntelu ilman mitään erityistä suorittamista. Erilaiseen yhdistystoimintaan liittyen on yleisesti tunnettua se, että koskaan niissä riennoissa ei ole mukana liikaa aikuista väkeä tekemässä mahdolliseksi erilaisia toimintoja. Ja vielä yksi esimerkki: kun lasten kasvuun vaikuttavia päätöksiä tehdään, riittääkö sillä keski-ikäisellä näkökulmalla herkkyyttä kuulla muita kuin talousmatematiikan perusteluja.
     
Niinpä niin: tekemistä siis piisaa, niin lapsilla, nuorilla kuin heidän vanhemmillaan. Ja itse asiassa: kaikilla meillä aikuisilla tavalla tai toisella ja riippumatta siitä onko meillä omia lapsia vai ei!!

Mutta: satsaus maksaa itsensä ajan myötä takaisin, aivan takuuvarmasti. Kuulosta kliseeltä, mutta sattuupahan asia siitä huolimatta olemaan totta: tämän päivän lapset ja nuoret ovat niitä huomisen Inarin hyvinvoinnin ja elämisen takuuhenkilöitä.

Pohditaanpa kaikki kohdallamme hetki tätä…

Seppo Körkkö
päätoimittaja
nuorisosihteeri


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Takuuvarmasti (vai miten se oli?)



Kävinpä nuvaedustajiston kanssa Rovaniemellä hienossa tapahtumassa, joka tottelee nimeä Lapin Nuorisofoorumi. Kyseessä on lappilaisten nuorten edustajistojen kokoontumisajo, valtakunnallisestikin ainutlaatuinen hommeli, jota on jo 15 vuoden ajan koordinoinut aluehallinnon nuorisotyö.

Kyseessä oli työkokous, jossa nuoret työstivät omia näkemyksiään valmisteilla olevaan valtakunnalliseen nuorisotyön ja nuorisopolitiikan ohjelmaan VaNuPoon. Ainakin yksi asia on muuttunut siis: LaNuKe on jatkossa VaNuPo.

Hienoa pöhinää itsessään oli tilaisuudessa, hyvin aktiivista keskustelua. AVIn juhlasalista, siitä entivanhaisesta lääninhallituksesta, lähdettiin joskus neljän pintaan nelostielle. Kun myöhäisillasta palailin koti-Ivaloon Inarista heitettyäni sinne pari nuorta, mietin taas kerran yhdenvertaisuutta. Se johtui siitä, että foorumissa pohjustuksena nuorille esitetty Valtion nuorisoasiain neuvottelukunnan visio markkinoi Suomea kaikille nuorille yhdenvertaisena. Kypsää keski-ikää elävä nuorisotyöläinen ei 800 kilsan reissun jälkeen oikein tavoita tuota tunnelmaa. Vaan kysehän on onneksi nuorista. Ja toinen onni on se, että heillä on vielä toivoa, joskin ei heihinkään uppoa mikä tahansa.

Suomi on erilaisten utopioiden luvattu valtakunta. Varmemman vakuudeksi se on julistanut erilaisia takuita, lupauksia paremmasta. Nuorisotakuusta en jaksa enää jauhaa yhtään mitään. Nyt odotellaan sitä mitä on yhteisötakuu. Asuntotakuusta on puhuttu ja muutaman vuoden takaa on nostettu uuteen renessanssiin harrastustakuu, jokaisen nuoren oikeus vähintään yhteen ohjattuun harrastukseen.

Takuulla, sanoo siis 100-vuotias Suomi. Tämä tuli foorumissa mieleeni. Siellä tuli mieleeni myös arvostamani Helsingin kollegan Tommin Laition FB –päivitys muutaman päivän takaa. Hän puuttui tärkeään asiaan. Piti ihan kuvakaappaus tehdä kollegan seinältä: nuoria ei pidä suojella pettymyksiltä vaan katteettomilta lupauksilta. Niinpä niin. Mitä miettii nuori, jolle on koko perusopetuksen ajan julistettu, että koulutus kun on niin, kyllä hoituu asiat. Ja kun ei hoidukaan, ei vaikka hallitus kuinka koulutuslupaa ja -takaa.

Sitten on tämä harrastustakuu, jokaisen lapsen ja nuoren oikeus vähintään yhteen ohjattuun harrastukseen. Miten se toimii itäisen ja pohjoisen olosuhteissa? Ei mitenkään tai toimiakseen vaatii tosi paljon nuoren vanhemmilta, jotka roudaavat lapsiaan paukkupakkasessa ja tuiskuissa kuntakeskuksiin harrastamaan. Jos roudaavat. Kaikille se ei ole mahdollista. Silti tavoitellaan jotain ihme takuuta. Miksi?

Siihen liittyen luin kyllä ilokseni toisinajattelevan tutkijan kannanoton, jossa hän sanoo, että lapsen ei todellakaan tarvitse osallistua järjestettyihin harrastuksiin. Lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio toteaa, että lapsen elämän ei tarvitse olla suunniteltua, ei ihmisen tarvitse osoittaa olevansa kunnollinen harrastamisen kautta. Vapaa-aikaa voi tarkastella tekemisen ja ihmissuhteiden kautta. Todella lohduttavaa: kelkkailu, kalastus, maastopyöräily, käsityöt ja vaikka mikä muu omatoiminen. Ei tarvita autoa tai joukkoliikennettä. Ja luovuus: sitä voi kehittää myös omaehtoisessa harrastustoiminnassa.  

Takaisin Rovaniemelle. Nuorilta tuli esille asioita, jotka eivät itsessään enää yllätä. Ei pidä käsittää minua väärin: siitä huolimatta ne ovat todella tärkeitä. Moni asia toistuu kerta toisensa jälkeen. Lapin nuorisofoorumi olisi halunnut ottaa kantaa kahteen asiaan, joita Nuorisoasiain neuvottelukunta ei huomioinut omissa papereissaan: nuorten mielenterveyteen sekä liikenneoloihin Lapissa. Ne ovat muuten asioita, jotka näkyvät kaikissa niissä selvityksissä tai tutkimuksissa, joihin olen törmännyt viimeisen 10 vuoden aikana.

Terveisiä vaan Nuoralle ja joka paikkaan. Näistä he haluavat keskustella, lappilaiset nuoret.
En tiedä. Nuora pitäisi tuoda Lappiin ajelemaan muutamaksi päiväksi. Suositeltava sightseeing voisi olla Rovaniemi (lentoasema) – Salla – Savukoski – Inari – Utsjoki – Enontekiö – Muonio – Kittilä – Rovaniemi (lentoasema). 

Mie voin lähteä vapaaehtoiseksi oppaaksi...

Skoeoe