Kuntavaalit
lähestyvät. Niiden innoittamina minulta tiedusteltiin sosiaalisessa mediassa,
että miksi kuntapolitiikassa 40-vuotias edustaa nuoria ja miksi nuoret eivät
halua vaikuttaa? Kysyjä oli inspiroitunut Tilastokeskuksen artikkelista, joka
oli otsikoitu sanoin: Suomalaisnuoret ovat osaavia, mutta passiivisia
kansalaisia.
Hyviä
kysymyksiä. En ole tutkija, mutta päädyin pohtimaan niitä ihan arjen
nuorisotyön tuoman tuntuman kautta.
Luulenpa, että juuri nyt kunnallisjärjestöissä mietitään kuumeisesti tätä
samaa. Vaalienalusaikana nuoruus kokee poikkeuksetta äkillisen noususuhdanteen,
kaikki ovat nuorten asialla ja jokainen mahdollinen alle kaksvitonen on
arvossaan.
Haastetta
riittää. Kiinnostumattomuus on liian ilmeinen ja helppo selitys. Kyllä nuoria
kiinnostaa. Osin heitä kylläkin kiinnostavat eri asiat kuin meitä (yli)kypsiä
keski-iän edustajia. Voisi kysyä, että kuinka montaa kuntapoliitikkoa
kiinnostaa aidosti nuorten mielenterveyteen tai kestävään kehitykseen liittyvät
asiat? Ohjaako päätöksentekoa aito
pohdiskelu siitä, että nuoria voisi kuulla pelkän kuuntelemisen sijasta. En tiedä, mutta sen tiedän, että nämä asiat
ovat nousseet toistuvasti esille, kun nuorisovaltuusto Inarissa on koonnut
kärkihankelistoja Inarin nuorten tärkeinä pitämistä asioista.
Uskottavuus
on koetuksella, jos aito kiinnostus toimii vain vaalien alla. Vai uskooko joku tämmöiseen? Kohtaamisia
tarvitaan muutoinkin. Falski kiinnostus huomataan heti. Tässä suhteessa on muuten
ainakin Inarissa edetty kovasti ja myönteiseen suuntaan, pisteet siitä
kotikuntaan…
Nuoret
eivät, ehkä vastoin yleisiä odotuksia, odota kaiken heidän esittämänsä
toteutumista. Ei tietenkään, mutta jos mikään ei etene tai joku tosi tärkeäksi
koettu ei toteudu tai se ohitetaan olankohautuksella, niin siinäpä se onkin
uskottavuusongelma heti. Aikuisen
maailman on syytä myös muistaa se, että kun kysytään, niin vastaus ei kenties
olekaan kysyjän mieleen. Reaktiot ovat tärkeitä, latistaminen on tosi helppoa.
Moni nuori
etsii vielä yhteiskunnallista itseään vaiheessa, jossa ehdokkuus olisi jo
sinänsä muuten ajankohtainen. Epävarmuus poliittisesta kodista leikkaa
tehokkaasti liikaa intoja.
Yhteiskunnallisesti
suuntautuneet nuoret ovat myös toisella tavalla vastuuntuntoisia. Täällä
ylhäällä tuo vastuuntunto ilmenee siten, että moni mahdollinen kelpo ehdokas
unohtaa koko jutun siksi, että hän tietää piakkoin muuttavansa muualle
opiskelemaan ammattia tai elämää. Valtuustokausi on 18 –vuotiaan elämässä tosi
pitkä aika. Voin sanoa tuntevani melko monta entistä tai nykyistä nuorta. jotka
olisivat menneet heittämällä sisään Inarin kunnanvaltuustoon, jos olisivat
halunneet.
Ei pidä
myöskään unohtaa kuntapäättäjien ja ylipäänsä politiikan omaa vastuuta
käytännön poliittisessa toiminnassa. Nyt en puhu vain Inarista. Tiedän melko
monta tapausta, jossa innokkaan nuoren mielenkiinto on tapettu kärjistäen seuraavin
sanakääntein: ”Se on kuule niin, että me ollaan oltu tässä mukana jo 30 vuotta,
me kyllä tiedetään miten tämä menee…”. Asia saattaa ilmetä myös niin, että
hyvän äänisaaliin koonneelle nuorelle jää musta pekka käteen: äänimäärä ei
realisoidu tehtäviä jaettaessa ja tuloksena on kommentti tyyliin ”Ko Sie olet
vielä niin nuori…”. Näitä kuntapoliitikkojen olisi syytä pohtia. Eikä
pelkästään kuntapoliitikkojen. Valta on valtaa myös seurakunnissa ja
Saamelaiskäräjillä. Paha kello kiirii kauas, yksikin pettymys on huono
motivoija.
Edelliseen liittyy myös
se, että yksi nuori keski-ikäisten joukossa on tosi yksin. Nuori samaistuu
nuoreen ja hakee yhteyttä mahdollisiin muihin nuoriin puolueesta tai ryhmästä
riippumatta, jos niitä muita nuoria sattuu olemaan. Sama hommeli kuin vaikka eduskunnan
naisverkostossa. Se pitäisi hyväksyä. Ja sitten jos muita nuoria ei ole, niin
saattaahan se olla orpo olo. Se pitäisi konkareiden ymmärtää.
Inari oli muutama vuosi
sitten mukana Flow 4 U –hankkeessa, jossa nuoria neljästä maasta mietti sitä
miten nuorten ja päättäjien vuorovaikutusta voisi lisätä. Lopputulemana syntyi
ns. Dubrovnikin julistus: 10 kultaista sääntöä päättäjille.
Lista, joka muuten
esiteltiin ainakin Inarissa kunnanvaltuustolle, oli alusta loppuun nuorten omaa
tekstiä ja hyvin mielenkiintoinen. Nuoret kaipaavat kontakteja, ei vain
virallisessa mielessä, vaan ihan muutoinkin, niitä arjen tavallisia kohtaamisia
livenä ja myös sosiaalisessa mediassa. Koulujen yhteiskuntaopetukselta
odotetaan paljon: menetelmiä, perustietoa, arjen osallisuuden huomiointia. Jos
koulun oppilaat haluavat vaikuttaa remontin yhteydessä vaikkapa värimaailmaan,
niin miksi sitä ei mahdollistettaisi?
Osallistuminen on muutakin
ja ennen kaikkea muuta kuin puoluepolitiikkaa. Aktiivisuuden lisääminen on
oikeastaan meidän keski-ikäisten tahdosta ja asenteesta kiinni. Arjen
osallisuus lisää sitten puolestaan kiinnostusta politiikkaan, jos on
lisätäkseen. Oma toimialani on nuorisotyö. Senkin sisällä voidaan luoda
mahdollisuuksia ja edistää nuorten osallisuuden kokemuksia. Minun mielestäni
niin pitääkin tehdä.
Flow nuoret nostivat esiin
myös tärkeän havainnon poliitikkojen kielenkäytöstä: jargonia ja
liturgiset
ilmaisut saattavat kuulostaa nuorten korviin perin kummallisilta ja
luotaantyöntäviltä. Tapahtuu ohipuhumista ja
itse asia katoaa helposti munkkilatinan syövereihin. Minusta tuo oli hyvä
havainto, joka olisi syytä noteerata. Asian katoamisesta vielä. Nuoret ovat
nuoria. Sanomisen melskeissä heiltä
saattaa lipsahtaa vääriä ilmaisuja tai jotain itse pääasian näkökulmasta toisarvoista.
Sekin on nähty, että systeemi ohittaa itse asian korostamalla tällaisia
lipsahduksia ja välttelee pääasiaa. Jälleen kerran: pohdinnan paikka.
Meillä on politiikan
näkökulmasta Suomessa onneksi muutamia tosi näkyviä nuoria ihan kotimaisen vallankäytön
ydinkammareissa. Taas: nuori samaistuu nuoreen, esimerkkejä ja esitaistelijoita
tarvitaan.
Poliittinen
nuorisojärjestö, kunnan nuorisovaltuusto, seurakunnan vastaava tai
Saamelaiskäräjien
nuorisoneuvosto toimivat
tahojensa tulevaisuuden omatuntoina. Mitä tapahtuu, kun niistä noustaan näkyville
paikoille? On ollut erittäin mielenkiintoista seurata vaikkapa Li Andersonin
tai Wille Rydmanin
nuorisojärjestön jälkeistä julkista elämää. Aika tyylillähän siirtymä on
minusta onnistunut. Sanominen toki
muuttuu. Nuorisoliitoissa voi toimia hyvinkin radikaalisti, mutta sittemmin sanominen
pyöristyy: ”Politiikka on kompromissien taidetta”. Mitä nuoret pohtivat tällaisesta muutoksesta, siihen en
osaa sano mitään. Pitääpä ottaa puheeksi.
Toivoa on pohjoisessakin.
Olen jo aiemmin kirjoitellut vaikkapa Utsjoen Annista sekä Inarin kirkonkylän Mikestä.
Poliittinen nuorisojärjestö on erinomainen väylä edetä. Sen voi tehdä muussakin kuin
puoluepoliittisessa kehyksessä kuten on tehnyt Inarin Sunna toimiessaan Barentsin ja Arktisten
alueiden nuorisopolitiikassa. Hienoja esimerkkejä muille. Ja kyllä siellä kasvaa korkoa moni
kotikunnan nuori. Vielä ei tiedetä, mutta kohta tiedetään.
En ole puoluepoliittinen
persoona. Mutta minun on tunnustettava se, että lähes joka kuntavaalikierroksella
viimeisen 15 vuoden aikana olen kannustanut, innostanut ja lähes maanitellut
joitakin nuoria pistämään itsensä likoon. Ihan sama mikä on puolue, kunhan
mielenkiintoa olisi. Meistä jokainen voi kannustaa, ei se ole mitenkään
politiikalle määrätty tapa toimia.
Skoeoe
