Ne passiiviset...???

Kuntavaalit lähestyvät. Niiden innoittamina minulta tiedusteltiin sosiaalisessa mediassa, että miksi kuntapolitiikassa 40-vuotias edustaa nuoria ja miksi nuoret eivät halua vaikuttaa? Kysyjä oli inspiroitunut Tilastokeskuksen artikkelista, joka oli otsikoitu sanoin: Suomalaisnuoret ovat osaavia, mutta passiivisia kansalaisia.

Hyviä kysymyksiä. En ole tutkija, mutta päädyin pohtimaan niitä ihan arjen nuorisotyön tuoman tuntuman kautta.  Luulenpa, että juuri nyt kunnallisjärjestöissä mietitään kuumeisesti tätä samaa. Vaalienalusaikana nuoruus kokee poikkeuksetta äkillisen noususuhdanteen, kaikki ovat nuorten asialla ja jokainen mahdollinen alle kaksvitonen on arvossaan. 

Haastetta riittää. Kiinnostumattomuus on liian ilmeinen ja helppo selitys. Kyllä nuoria kiinnostaa. Osin heitä kylläkin kiinnostavat eri asiat kuin meitä (yli)kypsiä keski-iän edustajia. Voisi kysyä, että kuinka montaa kuntapoliitikkoa kiinnostaa aidosti nuorten mielenterveyteen tai kestävään kehitykseen liittyvät asiat?  Ohjaako päätöksentekoa aito pohdiskelu siitä, että nuoria voisi kuulla pelkän kuuntelemisen sijasta.  En tiedä, mutta sen tiedän, että nämä asiat ovat nousseet toistuvasti esille, kun nuorisovaltuusto Inarissa on koonnut kärkihankelistoja Inarin nuorten tärkeinä pitämistä asioista. 

Uskottavuus on koetuksella, jos aito kiinnostus toimii vain vaalien alla.  Vai uskooko joku tämmöiseen? Kohtaamisia tarvitaan muutoinkin. Falski kiinnostus huomataan heti. Tässä suhteessa on muuten ainakin Inarissa edetty kovasti ja myönteiseen suuntaan, pisteet siitä kotikuntaan…

Nuoret eivät, ehkä vastoin yleisiä odotuksia, odota kaiken heidän esittämänsä toteutumista. Ei tietenkään, mutta jos mikään ei etene tai joku tosi tärkeäksi koettu ei toteudu tai se ohitetaan olankohautuksella, niin siinäpä se onkin uskottavuusongelma heti.  Aikuisen maailman on syytä myös muistaa se, että kun kysytään, niin vastaus ei kenties olekaan kysyjän mieleen. Reaktiot ovat tärkeitä, latistaminen on tosi helppoa.

Moni nuori etsii vielä yhteiskunnallista itseään vaiheessa, jossa ehdokkuus olisi jo sinänsä muuten ajankohtainen. Epävarmuus poliittisesta kodista leikkaa tehokkaasti liikaa intoja. 

Yhteiskunnallisesti suuntautuneet nuoret ovat myös toisella tavalla vastuuntuntoisia. Täällä ylhäällä tuo vastuuntunto ilmenee siten, että moni mahdollinen kelpo ehdokas unohtaa koko jutun siksi, että hän tietää piakkoin muuttavansa muualle opiskelemaan ammattia tai elämää. Valtuustokausi on 18 –vuotiaan elämässä tosi pitkä aika. Voin sanoa tuntevani melko monta entistä tai nykyistä nuorta. jotka olisivat menneet heittämällä sisään Inarin kunnanvaltuustoon, jos olisivat halunneet.

Ei pidä myöskään unohtaa kuntapäättäjien ja ylipäänsä politiikan omaa vastuuta käytännön poliittisessa toiminnassa. Nyt en puhu vain Inarista. Tiedän melko monta tapausta, jossa innokkaan nuoren mielenkiinto on tapettu kärjistäen seuraavin sanakääntein: ”Se on kuule niin, että me ollaan oltu tässä mukana jo 30 vuotta, me kyllä tiedetään miten tämä menee…”. Asia saattaa ilmetä myös niin, että hyvän äänisaaliin koonneelle nuorelle jää musta pekka käteen: äänimäärä ei realisoidu tehtäviä jaettaessa ja tuloksena on kommentti tyyliin ”Ko Sie olet vielä niin nuori…”. Näitä kuntapoliitikkojen olisi syytä pohtia. Eikä pelkästään kuntapoliitikkojen. Valta on valtaa myös seurakunnissa ja Saamelaiskäräjillä. Paha kello kiirii kauas, yksikin pettymys on huono motivoija.

Edelliseen liittyy myös se, että yksi nuori keski-ikäisten joukossa on tosi yksin. Nuori samaistuu nuoreen ja hakee yhteyttä mahdollisiin muihin nuoriin puolueesta tai ryhmästä riippumatta, jos niitä muita nuoria sattuu olemaan.  Sama hommeli kuin vaikka eduskunnan naisverkostossa. Se pitäisi hyväksyä. Ja sitten jos muita nuoria ei ole, niin saattaahan se olla orpo olo. Se pitäisi konkareiden ymmärtää.

Inari oli muutama vuosi sitten mukana Flow 4 U –hankkeessa, jossa nuoria neljästä maasta mietti sitä miten nuorten ja päättäjien vuorovaikutusta voisi lisätä. Lopputulemana syntyi ns. Dubrovnikin julistus: 10 kultaista sääntöä päättäjille.

Lista, joka muuten esiteltiin ainakin Inarissa kunnanvaltuustolle, oli alusta loppuun nuorten omaa tekstiä ja hyvin mielenkiintoinen. Nuoret kaipaavat kontakteja, ei vain virallisessa mielessä, vaan ihan muutoinkin, niitä arjen tavallisia kohtaamisia livenä ja myös sosiaalisessa mediassa. Koulujen yhteiskuntaopetukselta odotetaan paljon: menetelmiä, perustietoa, arjen osallisuuden huomiointia. Jos koulun oppilaat haluavat vaikuttaa remontin yhteydessä vaikkapa värimaailmaan, niin miksi sitä ei mahdollistettaisi?

Osallistuminen on muutakin ja ennen kaikkea muuta kuin puoluepolitiikkaa. Aktiivisuuden lisääminen on oikeastaan meidän keski-ikäisten tahdosta ja asenteesta kiinni. Arjen osallisuus lisää sitten puolestaan kiinnostusta politiikkaan, jos on lisätäkseen. Oma toimialani on nuorisotyö. Senkin sisällä voidaan luoda mahdollisuuksia ja edistää nuorten osallisuuden kokemuksia. Minun mielestäni niin pitääkin tehdä.

Flow nuoret nostivat esiin myös tärkeän havainnon poliitikkojen kielenkäytöstä: jargonia ja
liturgiset ilmaisut saattavat kuulostaa nuorten korviin perin kummallisilta ja luotaantyöntäviltä. Tapahtuu ohipuhumista ja itse asia katoaa helposti munkkilatinan syövereihin. Minusta tuo oli hyvä havainto, joka olisi syytä noteerata. Asian katoamisesta vielä. Nuoret ovat nuoria.  Sanomisen melskeissä heiltä saattaa lipsahtaa vääriä ilmaisuja tai jotain itse pääasian näkökulmasta toisarvoista. Sekin on nähty, että systeemi ohittaa itse asian korostamalla tällaisia lipsahduksia ja välttelee pääasiaa. Jälleen kerran: pohdinnan paikka.

Meillä on politiikan näkökulmasta Suomessa onneksi muutamia tosi näkyviä nuoria ihan kotimaisen vallankäytön ydinkammareissa. Taas: nuori samaistuu nuoreen, esimerkkejä ja esitaistelijoita tarvitaan.

Poliittinen nuorisojärjestö, kunnan nuorisovaltuusto, seurakunnan vastaava tai Saamelaiskäräjien

nuorisoneuvosto toimivat tahojensa tulevaisuuden omatuntoina. Mitä tapahtuu, kun niistä noustaan näkyville paikoille? On ollut erittäin mielenkiintoista seurata vaikkapa Li Andersonin tai Wille Rydmanin nuorisojärjestön jälkeistä julkista elämää. Aika tyylillähän siirtymä on minusta onnistunut. Sanominen toki muuttuu.  Nuorisoliitoissa voi toimia hyvinkin radikaalisti, mutta sittemmin sanominen pyöristyy: ”Politiikka on kompromissien taidetta”. Mitä nuoret pohtivat tällaisesta muutoksesta, siihen en osaa sano mitään. Pitääpä ottaa puheeksi.

Toivoa on pohjoisessakin. Olen jo aiemmin kirjoitellut vaikkapa Utsjoen Annista sekä Inarin kirkonkylän Mikestä. Poliittinen nuorisojärjestö on erinomainen väylä edetä. Sen voi tehdä muussakin kuin puoluepoliittisessa kehyksessä kuten on tehnyt Inarin Sunna toimiessaan Barentsin ja Arktisten alueiden nuorisopolitiikassa. Hienoja esimerkkejä muille. Ja kyllä siellä kasvaa korkoa moni kotikunnan nuori. Vielä ei tiedetä, mutta kohta tiedetään.

En ole puoluepoliittinen persoona. Mutta minun on tunnustettava se, että lähes joka kuntavaalikierroksella viimeisen 15 vuoden aikana olen kannustanut, innostanut ja lähes maanitellut joitakin nuoria pistämään itsensä likoon. Ihan sama mikä on puolue, kunhan mielenkiintoa olisi. Meistä jokainen voi kannustaa, ei se ole mitenkään politiikalle määrätty tapa toimia.

Skoeoe