Tässä Nuori 2017
-tapahtumassa minun piti alun perin vain hengailla: tavata tuttuja, kiertää
seminaarisessioita, fiilistellä…
Mutta niin vain kävi, että
Johanna (Kuivakangas) ja Tommi (Hoikkala) onnistuivat puhumaan minut
johtamaansa paneelikeskusteluun, joka pohti nuorisotyöntekijyyden syvintä
olemusta yhteisöpedagogiikan kautta.
Voi olla, että kun tunsin
sekä Jossun (Nuorisotyölehti) että Tommin (tietenkin, kaikki tuntee ja meillä
oli sitä paitsi ainakin kaksi yhteistä paneelia aiemmin), se helpotti
suostumista teeman haastavuudesta huolimatta. Keskustelijaporukasta tiesin jo
Ivalossa, että olen itseäni paremmassa seurassa. Tunsin Jyskän uuden
nuorisopomo Katin (Soanjärvi) ja Kokkolan miksinuorisotyötätehdään Viljamin
(Kinnunen) sekä Ministeriön Jorin (Wrede) etukäteen. Vantaan nuorisopäällikkö
Riikkaan (Åstrand) sekä HUMAKin opiskelija Lauraan (Saartoala) tutustuin noin
vartti ennen keskustelua. Loistosakkihan tuommoinen on, hyviä ihmisiä.
Nuorisotyöläiset on…
On silti pakko tunnustaa:
tämän ja muutaman aiemman vastaavan tilanteen pohjalta joutuu toteamaan, että
Maailma keskustelun stagelta näyttää melko erilaiselta kuin auditorion
penkiltä. Hermostuttaahan siellä totta puhuen… Mikkitekniikka voi olla
hallussa, mutta kun pitäisi Sanoakin jotain, joka liittyy varsinaiseen teemaan.
Tässä tapauksessa
puhuttiin yhteisöpedagogiikan lupauksesta provosoivina lähtöolettamuksina yhtäältä
se, että kehittämishankkeista puuttuvat nuoret ja niitä tehdään lähinnä
aikuiseksperttien ammatillisen kehittämisen tarpeisiin. Toinen väittämä oli se,
että ryhmätaju ja -osaaminen on läsnä hiljaisesti niin nuorisotyössä kuin
yhteisöpedagogiikassa.
Puolitoista tuntia tuntuu
etukäteen tosi pitkältä ajalta, mutta aika kuluu älyttömän nopeasti. En kyllä
voi sanoa olleeni mukavuusalueella ollenkaan. Silti: ihan kelpo keskustelu
virisi, asioita katsottiin monesta perspektiivistä. Ja myös saliyleisö oli mukavasti
mukana.
Jos tarkoitus oli etsiä
vastauksia, niin ehkä kävi, kuten Kokkolan Viljami lyhyessä
loppupuheenvuorossaan suorasukaisesti totesi: ei löytynyt. Vaan eipähän ollut
lajityypissään ensimmäinen paneeli, jossa lopullinen totuus jäi leijumaan johonkin.
Jos oikein ymmärsin, niin
kukaan ei innostunut yksipuolisesti ryhmätajusta tai yksilön
kohtaamistaidoista: molempi parempi, nuorisotyöntekijyys vaatii kumpaakin.
Minua jäi vaivaamaan se,
että ei ehditty käsittelemään yhtään nuorten osuutta kehittämishankkeissa. Ajat
ovat muuttuneet. Joskus lähes 40 vuotta sitten aloiteltiin toisen Sepon kanssa
nuorisotilatoimintaa Ivalossa. Minä väitän, että silloin oli ryhmätaju hallussa
ja osallisuus kunniassaan. Pakko sai meidät toimimaan niin, että porukat lähtivät
mukaan siivoamaan, purkamaan, maalaamaan… Vaihtoehtona olisi ollut se, että me
olisimme olleet ns. kuusessa pommisuojien ja kierrätykseen pistettyjen
parakkien kanssa.
Silloin homma toimi,
joskin on toki muistettava, että nykyään ei voi tehdä asioita niin kuin
silloin.
Mutta silti: jotenkin
minua vaivaa se, että nuoria ei nykyään oteta mukaan riittävässä määrin. Ei
oteta tai ei osata ottaa.
Ministeriön Jorille pitää
antaa propsit. Keskustelun tuoksinassa hän muistutti siitä kuinka erilaiset
nuorisotyön kasvot ovat reunaseuduilla verrattuna kaupunkeihin, joissa yhä vaan
enemmän ja enemmän nuorista kasvaa aikuisuuteen. Tämän asian vaikutus lapsiaan
ja nuoriaan keskuksiin luovuttavien reunakuntien nuorisotyön painotuksiin
pitäisi ottaa nuorisotyön kehittämiskeskustelujen keskiöön siinä kuin isojen
kaupunkien haasteetkin.
Viimeistään nyt
Seppo Körkkö
Inarin kunnan
nuorisosihteeri
Ai niin. Jossulle ja
Tommille kiitokset tärkeän asian tuomisesta keskusteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti