Pössytellen...

Viikolla maakuntamedia kertoi poliisin lakonisen toteavaa tiedotetta mukaellen, että Inarissa 30.-31.5.2016 pidetyssä poliisin ja tullin ratsiassa kärähti kaikkiaan 18 henkilöä.  Julkisuuteen on tätä kirjoitettaessa (3.6.2016) saatu niin niukasti tietoa, että kansalaiskeskustelu on ollut vielä perin maltillista.

Jotain kuitenkin. Paitsi, että piipahdettiin seurakunnan Taunon kanssa Lapin Radion suorassa haastattelussa, niin minulle on muutaman kerran esitetty kysymys siitä, että mitä pitäisi tehdä. Hyvä kysymys. Vaikka Inari on perinteisesti monikulttuurinen kunta, niin harvassa taitavat olla he, jotka haluavat tänne huumeisiin liittyvän alakulttuurin.

Julkisuus haistaa kielteisen nuoruuden valovuosia tehokkaammin kuin myönteisen. Näin on edelleenkin, vaikka tässä suhteessa on menty kovasti eteenpäin erityisesti 2010 -luvulla. Niinpä YLE Lapin haastattelupyyntö ei ollut iso yllätys. Mietin kuumeisesti, että mitä kuitenkin, kunnes tajusin, ettei huolta: suhteellisen helppoa mennä puhumaan, kun tästä uusimmasta kärystä ei ollut poliisitiedotetta syvällisempää tietoa. Ja hyvä oli, että pidettiin tuoreeltaan haastattelutuokio Inarin Vintin käytävänpäässä.

Uusin käry ei tullut yllätyksenä, ollaan haisteltu palaneen käryä jo jonkin aikaa.  Samat tuntemukset olivat 1990-luvun lopulla sekä syksyllä 2006. Inhorealistinen toteamus on, että pikku paikkakunnalla tässä mielessä näyttää olevan semmoinen 10 vuoden kierto.

Jos katsotaan taaksepäin, niin itselleni huumeet saivat kasvot noin vuonna 1997, jolloin tuttuja nuoria sotkeutui tähän harrastukseen. Minusta tuntuu, että silloin myös testattiin sitä onko Inarin seudusta markkina-alueeksi. Silloin myös puhuttiin valtakunnan rajoista, vaikka tosiasiassa aineet liikkuivat nelostietä kohti pohjoista. Tilanne tuolloin oli muuten kaikin puolin värikäs ja nuorten päihteidenkäyttöön liittyen oleellisesti haastavampi kuin nyt. Porukat viihtyivät kaduilla, jokirannoilla ja muilla kokoontumispaikoilla. Meno oli melkoista eikä häveliäisyys ollut mitenkään arvossaan. Noiden aikojen johdannaisena syntyi edelleenkin toimiva Selvä Peli –verkosto.

Kymmenen vuotta taaksepäin tapahtui joukkokäry, jonka yhteydessä kolmisenkymmentä lähinnä nuorta aikuista asioi virkavallan kanssa. Se oli edeltäjäänsä nähden eriluonteinen: nuorisokulttuurillinen ilmiö, pössyttely kuului tietyissä piireissä ns. asiaan. Sillä ei ymmärtääkseni ollut lähes mitään tekemistä usein selitykseksi tarjoillun syrjäytymisen kanssa, kun taas 1990 –luvun lopun käyttöön liittyi usein näköalattomuutta ja joutenolon aiheuttamaa turhautumista.

Tästä viimeisestä ja sen luonteesta ei ole vielä siis tietoa, ei ikäluokasta, ei siitä, onko kyse pelkästä käyttämisestä, levittämisestä vai kasvattamisesta vai mitä. Ihan puhtaista käyttörikoksista ei liene kuitenkaan kyse, kun operaatio taisi olla melko iso. Niitä ei tehdä sattumalta.

Käryjen osalta inhorealisti toteaa, että mahtavaa. Jos on harrastuneisuutta, niin on hyvä, että poliisi toimii. Tapahtuneella on oma pelotevaikutuksensa: virkavalta ei ole tyhmä. Tilanne on joka kerta joukkokäryjen jälkeen rauhoittunut ja oletan, että niin käy nytkin. Se saadaanko huumeita kokonaan kitkettyä pois, on sitten toinen juttu. Tuskinpa saadaan. Käyttö koteloituu huomaamattomaksi, puheet loppuvat, kunnes kierros alkaa alusta. 2026 ???

Mitä tästä kenties voisi oppia. No ainakin se muistuttaa siitä, että huumeet ovat kaikkialla, lintukotoja ei ole ollut enää aikoihin. Myyjä on yhtä lähellä kuin lähin toimiva nettiyhteys tai kuuluvuusalueella oleva älykännykkä. Ne aineet, joita tässä viimeisessä käryssä on löydetty, ovat ikävän helposti saatavissa.

Huumeisiin liittyy edelleen mystiikkaa. Kännissä kaahaillaan moottorikelkoilla, moottoriveneillä, autoilla, mönkijöillä ja millä tahansa mikä liikkuu. On aina kaahailtu. Kännisekoiluilla ylipäänsä on jokin omituinen hiljaisen hyväksynnän ja hymyilyn sädekehä. Ja jos tarkastellaan mitkä ihmisryhmät toteuttavat tätä, niin kyllä meillä keski-ikäisillä taitaa olla melko iso itsearvioinnin paikka.

Huumeet ovat etäisempiä. Niiden ilmestyminen maisemiin herättää voimakkaita reaktioita, tutkijat puhuvat moraalipaniikista. Alkaa syyllisten etsiminen, osoittelu, kiusallisten kysymysten välttely, pelko, jopa hysteria ja kaikki semmoinen, mikä ei lopulta auta yhtään eteenpäin.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kyynikko sanoo, että ikuisuuskysymys. Totta taitaa ollakin se, että mitään poppakonsteja ei ole. Toivoa on, mutta se vaatii pitkäjänteistä työtä ja vaivaa. Eikä tätä voi ulkoistaa pelkästään Selvä Peli työryhmille tai yhteiskunnalle, kyseessä on kaikkien talkoot. Kun puhutaan lapsista ja nuorista, niin alkajaisiksi on hyvä tietää missä ja missä seurassa he liikkuvat. Aito kiinnostus ei maksa yhtään mitään.

Ja sitten avainsanat: itsetunto sekä näköalat, niiden pohjalle on hyvä rakentaa. Nykyisessä yhteiskuntatilanteessa, jossa säästöt, leikkaaminen, koulutuspaikkojen karkaaminen ynnä muu korostuu, on tietysti haastavaa luoda toivon näkökulmaa, mutta silti pitäisi yrittää. Edelleen on hyvä muistaa, että ei on oikein käytettynä tosi hyvä sana. Se vanhempien ja kaikkien oheiskasvattajien on syytä tiedostaa. Se pätee kaikkeen päänsekoittamiseen, ei vain huumeisiin. Se pätee itse asiassa kaikkiin elämän valintoihin, ja niitähän kaikilla riittää.

Minä luulen, että meillä Selvä Peli –työryhmässä on syksyllä miettimisen paikka. Jotenkin tähänkin täytyy ottaa kantaa. Olisiko niin, että jokin valistus- tai tiedotushomma, kohteena lasten ja nuorten vanhemmat. Sen näkee sitten myöhemmin…

Asenteisiin vaikuttaminen ei ole helppoa, mutta se kannattaa.

Koulujen päätöspäivän lähestyessä on mediassa ollut nuorten päihteidenkäyttöön liittyen positiivista uutisointia. Helsingin Sanomat kertoo, että yhä harvempi teini kantaa kaljakassia päätösviikonloppuna. Se kertoo myös, että lastensuojeluilmoitusten määrä on vähentynyt tässä yhteydessä rajusti. Näin Helsingissä.

Suuntaus näkyy koko maassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL toteuttaa kouluterveyskyselyjä, joissa vuonna 2015 vain neljä prosenttia nuorista sanoi käyttävänsä alkoholia viikoittain. Kymmenen vuotta sitten prosenttiluku 8.-9.-luokkalaisten keskuudessa oli kaksinkertainen. Alaikäisten kyseessä ollen luvut ovat toki korkeita, mutta suunta on ollut selkeän myönteinen.

On pohdiskeltu syytä. Yksi selitys on myönteinen kultturisoituminen: kännien vetäminen ei ole muodikasta. Ja sehän onkin sitten kova juttu se, jos näin on päässyt käymään. Se on paljon tehokkaampaa kuin pakkokeinot tai paraskaan valistus.

Voi kunpa tätä myönteistä nuoruutta huomioitaisiin mediassa enemmän. Se ansaitsisi sen.

Skoeoe