maanantai 31. lokakuuta 2011

Rovaniemen valinta



Tulin siis tehneeksi jotain, mitä en ole isommin harrastanut: hain töitä muualta. Siinä määrin poikkeuksellinen tilanne oli, että jouduin kääntymään Tampereen yliopiston aktuaarin toimiston puoleen. Vuodet ja muutot olivat tehneet tehtävänsä: 10 €:lla ystävällinen virkailija toimitti todistuksen siitä, että nuorisotyön tutkinto on tullut suoritetuksi toukokuussa 1980.

Työtodistuksia en etsinyt, en ole semmoisia työnantajaltani Inarin kunnalta aiemmin pyytänyt. En ole tarvinnut.

Miksi Rovaniemi?

Olen aina halunnut tehdä työni Lapissa. Minua onnisti aikanaan heti: suoraan Tampereelta Inariin. Lapissa on harvoja työpaikkoja, joiden hakemista voin edes harkita. Rovaniemen liikunta-nuorisojohtaja oli yksi.

Rovaniemi on synnyinkaupunkini, jossa nuorisotyöntekijän urani alkoi vapaaehtoisissa järjestöhommissa. Se on Lapin pääkaupunki, joka mieluusti itseään semmoisena myös markkinoi. Rovaniemi on opiskelukaupunki, lappilaisnuorten sulatusuuni. En kykene arvioimaan moniko inarilainen nuori on täällä ollessani lähtenyt Rovaniemelle opiskelemaan. Tosi moni kumminkin.

Tässä suhteessa ei ole ollenkaan yhdentekevää miten urheilukaupunkina profiloitunut Rovaniemi muut nuorten palvelunsa järjestää. Rovaniemen asioiden pitäisi olla kaikkien lappilaisten nuorisotyöntekijöiden jakamattoman kiinnostuksen kohde.

Rovaniemellä on paljon nuorisotiloja, hyvin hoidetut osallisuusasiat sekä takavuosien maine nettitiedotuksen kehittäjänä. Lappitarkastelussa kaupunki ei ole kuitenkaan viime vuosina ollut nuorisotyön kehittäjien etujoukoissa, siinä sakissa johon luen Tornio-Kemi -alueen, Ranuan sekä Sallan, ehkäpä joiltain osin myös koti-Inarin.

Julkisuudessa kaupunkia on arvosteltu liikunnan suosimisesta nuorisotyön kustannuksella. Julkisuudessa on myös kyseenalaistettu kaupungin nuorisotyön yhteistyöhakuisuuden puute sekä arvioitu sen hirttäytyneen perinteiseen nuorisotilatoiminttan. Nuorisopalveluiden ovi on käynyt tiuhaan tahtiin.

Eihän edellä esitetty ehkä ole reilua, mutta ei näissä olekaan reiluudesta kysymys. Maakuntakeskukselta sopii odottaa enemmän, ylipäänsä isoilta kunnilta pitää vaatia pieniä enemmän. Edellytykset ovat kohdillaan: löytyy vahva järjestökenttä, lähes kaikki nuorisopiirijärjestöt, on yliopisto, iso ammatillisen koulutuksen keskittymä, vahva seurakunta, Ely-keskus, on nuorisotyön koulutusta... Reunapitäjän näkökulmasta on kaikkea.

Ainakin lähes: liekö perinteet, niistä kumpuava rakenteissa oleva arvostuksen puute, juuttuminen henkisesti johonkin, sopimusohjausjärjestelmästä nousevat seikat... En tiedä, mutta joku tökkii. Kuva on hahmoton, kokonaisuus ei jäsenny.

Lähtökohdat tekivät näin valinnasta kiintoisan: nuoriso vai liikunta, vaiko molemmat painotukset. Oman pitkävedon kohdalla nuorisopainotus sai kyllä korkean, sen yllätyskertoimen...

Yllätyksetön valinta

Nyt tiedetään, että liikunta-nuorisojohtaja löytyi ns. omista joukoista. Haluan onnitella valituksi tullutta Sari Laakkosta ja toivon jaksamista, kärsivällisyyttä sekä aitoa kiinnostusta yhdistelmän kummankin osa-alueen kehittämiselle. Työsarka ei ole helppo. Äänestyspäätös esittelijän vastaisesti ei tee lähtöä yhtään helpommaksi ja luulen, että ratkaisu synnyttää pulinoita ja eväät muutoksenhakuunkin ovat olemassa. On kuitenkin muistettava, että kukaan ei valitse itseään mihinkään ja mahdollinen kritiikki tuleekin singota järjestelmään, koneistoon joka päätökset tekee ja jossa ne valmistellaan.

Valinta on äänestysjuttua lukuunottamatta lopulta yllätyksetön. Prosessi jättää joukon kysymyksiä. Tiedän, että Rovaniemellä oli kolmen vahvimmaksi rankatun ehdokkaan joukossa hakija, joka todennäköisesti oli ylivoimainen koko 32 hakijan keskuudessa yhdessä asiassa: hän tuntee liikunnan ohella nuorisotyön rakenteet, rahoitusjärjestelmät sekä lainsäädännön ja kylkiäisenä lähialueyhteistyön kiemurat kuin omat taskunsa. Loppuvaiheessa Rovaniemellä pohdittiin kahden jo valmiiksi kaupunkia lähellä olleen henkilön välillä ja lopulta päädyttiin siihen tutuimpaan, jo järjestelmässä työskennelleeseen aiempaan liikuntasihteeriin.

Halusiko Rovaniemi aidosti liikunta-nuorisojohtajaa? Halusiko Rovaniemi jatkuvuutta vai kysymyksiä miksi näin? Istuuko tuttu henkilö paremmin pelikuvioihin kuin täysi ulkopuolinen ja kokonaan vailla aiempia sidoksia oleva ammattilainen? Onko Rovaniemen sopimusohjausjärjestelmä lopulta se, jonka kautta ratkaisut määrittyvät? Liikunnan lähtökohdatko ratkaisivat vaiko talouden kiristyvät näkymät? Jyräsikö kuntapolitiikka substanssin?

Kaupungin tiedotuslinja oli myös kiintoisa: sitä ei ollut. Itse sain tiedon hakijoista ystävieni kautta Uusi Rovaniemi -lehden sivuilta. Vieläkään en tiedä kuin puolikkaan niistä yhdestätoista, jotka haastateltiin. Toisaalta kun lähes samaan aikaan Rovaniemi etsi tilaliikelaitoksen johtajaa, ilmestyi hakijaluettelo pikavauhtia kaupungin nettisivuille.

Sitäkään en tiedä millaisia palkkakeskusteluja on käyty. Sen kumminkin tiedän, että jos minulle haastattelussa esitetty tehtäväkohtainen palkka on lopullinen ja perustuu tehtävän vaativuuden arviointiin, olisi kaupungin syytä käynnistää pikaisesti tehtävän arvostuksen arviointi. Jos arvostus on hakusessa, on sitä helposti moni muukin asia.

Niin. Ei voi mitään, mutta lopulta päätyy kyselemään sitä oliko hakuprosessi sittenkään aito. Lopputulos jättää hömelön olon siitä, että tulin aika monen muun kanssa olleeksi osa syksyistä kabareeta, jonka käsikirjoitus oli valmis jo pitkään. Epäilystä lisää se, että valituksi tullut on aika uusi amk-liikuntaohjaaja. Nuorisotyön osaamisen osoittaminen nähdään sitten jatkossa, siitä ainakaan minulla ei ole mitään käsitystä.

Henkilökohtainen tilinpäätös

Omalta osaltani en ole yllättynyt lopputuloksesta, pääsy haastatteluun oli jo itsessään saavutus. Olikin kiintoisa kokemus. Olen istunut työpaikkahaastatteluissa usein, mutten koskaan sillä puolen pöytää mihin lukuisat silmäparit zoomaavat uteliaasti haastateltavaa. Olisi ehkä kannattanut hakea joskus, jotta tähän asetelmaan olisi ollut joku kenttätuntuma. Oli ihan erilaista kun haastatella, vaikka aika rentohan se ilmapiiri lopulta oli. Rento siitä huolimatta, että eipä kaupunginhallituksen kokouspöydän ääressä vierähtänyt kuin 17 minuuttia.

No, niillä mentiin mitä koettu on. Minulla taisi pito lipsahtaa hivenen etukaarteessa, ikäkin painaa ja kyllä minua voi olla monin tavoin vaikea mieltää liikuntajohtajaksi.

Lopulta olen lähinnä helpottunut. Inarissa on ollut eteenpäinmenon henki ja täällä arvostetaan nuoriso- ja liikuntatyötä ihan tasapuolisesti. Olen pohdiskellut, että missä muualla koko maassa on niin kiintoisa toimintaympäristö ja niin monipuoliset olosuhteet. Eipä juuri missään. Joku nuori kysyikin, että juuriko aiot jättää Inarin?

Kumminkin piti hakea. Olen siitäkin helpottunut, että lopulta tein sen. Ellen, olisi se vaivannut lopputyöuran ajan. Eipähän vaivaa nyt. Eikä tarvitse suunnitella paluumuuttoa. Eikä hakuja.

Aika moni täällä on kommentoinut, että hyvä Inarille. Enpä tiedä, 30 vuotta on tosi pitkä aika ja jämähtämisen peikko vaanii koko ajan. Minua kommentit ovat kumminkin lämmittäneet kovasti ja eiköhän niillä jaksa torjua urautumista...

Mietiskelee

Skoeoe

lauantai 15. lokakuuta 2011

Muutoksen tuulia...



Tulinpa nähneeksi SomByn livenä pitkästä aikaa. Oululaistunut bändi vieraili Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston isännöimän pohjoismaisen konferenssin artistiesiintyjänä Saariselän Tunturihotellissa.

Orkesteri tuli olleeksi aika pitkään harjoittelu- ja keikkatauolla lähinnä huonosti toisiinsa rytmittyneiden armeijajaksojen tuloksena. Olen seuraillut porukan uraa lähituntumasta. Vauhti vuosina 2008 -09 oli tosi kova, tuli saamelaisten Euroviisujen Sáme Grand Prixin voitto, saamelaiskäräjien kulttuuripalkinto ja kaikkea. Silloin hieman askarrutti se kuinka nuoret kulttuuriinsa lähetit ehtivät käsittelemään tapahtunutta ja selviävät turbulenssin keskellä ilman, että vauhti johtaa maitohapoille.

No nyt näytti ilmiselvältä, että keikka- ja harjoittelutauko yhdessä vastikään tehdyn Keski-Euroopan kiertueen kanssa olivat tehneet bändille tosi hyvää. Ilme oli iloinen, yhteissoitto tanakasti kohdillaan ja tunnelma konserttipaikalla katossa. Kun lavailme vielä kieli selkeästi siitä, että SomBy oli omiensa keskuudessa, niin mikäpä siinä oli papparokkarin fiilistellessä.

Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston alkutahdit

Osallistuin myös konferenssin avauspäivän istuntoon. Kiintoisaa. Nuorisosihteeri Inka sekä apulaisensa Hennariikka olivat tehneet yhdessä neuvoston nuorten jäsenten kanssa hyvää työtä.
Tapahtuma keräsi Saariselälle täyden kokoussalin osallistujia.

Uudisraivaajan osa on haastava ja kun luodaan ihan uutta, eivät asiat synny itsestään.
Jututin nuorisoneuvoston inarilaista puheenjohtajaa Nils-Heikkiä sekä rovaniemeläistynyttä Inarin nuorisovaltuuston takavuosien jäsentä Lauraa.

Olipa positiiviset juttuhetket. Moni asia on vielä luonnollisesti niin sanotusti vaiheessa, kun neuvoston historia on vain yhden vuoden mittainen. Se mikä saa olon luottavaiseksi oli molempien haastattelemieni saameparlamentaarikoiden viesti: Nuoret ovat olleet innolla mukana ja osallistuneet ahkerasti neuvoston työhön. Se on pääasia ja siltä pohjalta on hyvä etsiä toimintaan muodot ja käytännön menetelmät. Kun Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti vielä on kaikissa yhteyksissä korostanut nuorten toiminnan tärkeyttä, on neuvoston hyvä ponnistella eteenpäin sekä edistää tärkeäksi katsomiaan asioita.

Saamen kansan vaalit ja muutoksen luudan pyyhkäisy

Suomen Saamelaiskäräjät on saamelaisten oma ylin päätöksentekijä ja edunvalvoja. Nykyisten käräjien värikäs ja ulospäin riitaisena näyttäytynyt toimikausi päättyy vuoden lopussa. Liekö sitten eripuraisuudessa syy, mutta lokakuun vaalit aiheuttavat merkittävän muutoksen käräjien kokoonpanoon. Yli puolet käräjien edustajistosta laitettiin kiertoon.

Ulkopuolelta tarkastellen tulos sisälsi muutaman yllätyksen. Olin hämmentynyt siitä, että nuori enontekiöläinen poromies ja nuorisoneuvoston syntyyn omalla panoksellaan ratkaisevasti vaikuttanut Tuomas-Aslak putosi. Muusta en hänen osaltaan tiedä, mutta sen tiedän, että nuorten asioiden kannalta kansalaisedemokratia toimi tässä huonoon suuntaan, sen verran lujasti herra teki töitä ja ehti siinä sivutuotteena luoda ympärilleen merkittävän nuoriin liittyvän verkoston.

Vaalien ääniharavaksi valittiin kolttarokkarina tunnettu Tiina, joka peittosi istuvan puheenjohtajankin. Tiina on kotikyläänsä Sevettijärvelle palannut rempseä ja asiat ääneen ilmaiseva nuori nainen. Nyt on selvää, että hän haastaa nykyisen puheenjohtajan. Asetelma on kiintoisa, sillä Saamelaiskäräjien puheenjohtaja käyttää merkittävää valtaa. Sitäpaitsi koskaan puheenjohtajana ei ole toiminut koltta, eikä nainen. Saa nähdä ilmaantuuko muita haastajia.

Kolttien osalta olen muuten iloinen heidän menestyksestään: osumatarkkuus oli mahtava, neljästä ehdokkaasta kolme sisään. Se on hienoa se, vähemmistöilläkin on omat vähemmistönsä ja äänen kuuluviin saaminen ei ole asetelmassa ihan itsestäänselvää. Käräjien työssä tilanne onkin usein johtanut koltat ja inarinsaamelaiset yhteisrintamaan.

Nuorisotyöntekijän silmissä oli hyvä asia se, että edustajisto nuoreni. Käräjille valittiin myös muutama kiintoisa ensikertalainen. Haastattelin radioshown puolelle inarilaislähtöistä nuorta Piritaa, joka on jo pitkään asustellut ja tehnyt työuraa muualla, mutta on monien muiden tavoin halunnut säilyttää elävän yhteyden kotiseudulleen.

Pirita on jatkossa paljon vartijana, sillä hän on uusien käräjien kokoonpanossa ainoa jäsen, joka elää saamelaisalueen ulkopuolella. Haasteita riittää, kun huomioidaan se, että saamelaisnuorten enemmistö asuu jo ulkopuolella saamelaisalueen, johon käräjien työ kohdistuu. Oli tosi mukava kuunnella selväjärkisesti ajattelevaa uutta parlamentaarikkoa, joka on aidon innostunut uudesta tehtävästään ja pitää lasten sekä nuorten hyväksi tehtävää työtä isossa arvossa. Niin: taitaa tässäkin tapauksessa olla niin, että irtiotto on hyväksi. Asiat näkee selkeinä, kun niitä katselee hetken etäämmältä.

Kaksi kainoa toivomusta

Mitä sitten itse odotan saamelaiskäräjien nuorisoneuvostolta. Minulle, ulkopuoliselle valtaväestön järjestelmän nuorisotyöläiselle, se on selvää. Kaksi toivetta, jotka nousevat niistä vuosista, joiden aikana olen tarkkaillut nuorisotyötä sekä nuorten hyvinvointia Pohjois-Lapin näkökulmasta, mutta tuntosarvet koko maakuntaan sekä Suomeen herkkinä.

Nyt kun uusi Saamen parlamentti aloittaa työnsä, nuorisoneuvostolla on toivoakseni halu pitää tiiviisti yhteyttä emokäräjiensä jäseniin ja erityisesti Tiinan ja Piritan kaltaisiin nuoriin ensikertalaisiin, joilla on tuoreita, ennakkoluulottomia näkemyksiä ja jotka eivät ole ryvettyneet osapuolijakojen kähinöissä.

Toinen kaino toive liittyy verkostoitumiseen. Saamelaisnuorilla on aina ollut erinomaiset yhteydet naapurimaidensa sekä muiden alkuperäiskansojen nuoriin. Niin tietysti pitääkin olla, raja pohjoisessa on oikeastaan joki Norjan ja Suomen valtioiden välillä. Kanssakäyminen on perinteessä ja arkipäivässä luontevaa.

Minä toivon, että nuorisoneuvosto haluaa verkostoitua myös kansallisesti eri nuorisoalan tahojen kanssa tiiviisti. Hyvältä vaikuttaa sekin. Käräjien nuorisosihteerin näkyminen vaikkapa maakunnallisissa ja valtakunnallisissa nuorisoalan seminaareissa ja vastaavissa kokoontumisissa on tärkeätä yksinomaan tiedon levittämisen näkökulmasta. Lapissakaan ei lopulta tunneta tarpeeksi sen omaa perinteistä monikulttuurisuutta.

Ja vielä. Suomessa ollaan talouden alaviritteisyyden oloissa luomassa politiikkaa, joka ei ole omiaan helpottamaan reuna-alueiden nuorten elämää. Viime päivien huolestuttavia uutisia ovat olleet mm. pyrkimykset leikata merkittävästi Lapin ammattikorkeakoulutuspaikkoja. Muutoinkin edessä on pelottava näkymä hyytävistä tuulista, joiden vallitessa käytännön ratkaisut jyräävät polittiikaohjelmien kaunopuheiset korulauseet koulutuksen ja muiden palveluiden tasavertaisesta tarjoamisesta kaikkialla maassa.

Pohjois-Lapissa on kaikille nuorille paljon yhteisiä, jakamattomia niin koulutukseen, työllistymiseen, syrjään ajautumiseen kuin muuhunkin hyvin- tai pahoinvointiin liittyviä haasteita. Vastarintaan tarvitaan kaikkia tahoja ja tiivistä yhteistyötä. Pohjoisessa haasteet ovat erityisen mittavat ja sovitettavaa riittää: miten tahdistetaan porotalouden, saamelaiskulttuurin, matkailun, kylmäteknologisen testaustoiminnan sekä uusien kaivoshankkeiden intressit toisiinsa ja mikä on lopulta Lappi vuonna 2040.

Jos vastarinta hävitään, niin lienee aika samantekevää mitä kieltä, kolttaa, inarin- vai pohjoissaamea vaiko suomea puhuu hän, joka viimeisenä mennessään sammuttaa valot.

Näin miettii

Skoeoe

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

No huh huh....





Olipahan syyskuu... Nuorisotyötä tuli tehtyä työkseen ja vapaaehtoisesti sekä kirjoittamalla niin tiiviisti, että blogille asetettu minimikuukausitavoite (2 tekstiä/kk) ei täyttynyt. Kaiken keskellä osallistuin omalla kohdallani harvinaisiin tilaisuuksiin, työhaastatteluihin sillä puolella pöytää, jossa en ole viimeisen 30 vuoden ajan isommin viihtynyt.

Tuli tehtyä semmoinenkin harvinaisuus kun cv... 30 vuotta ja viisi muuttoa oli jättänyt jälkensä: jouduin kääntymään Tampereen yliopiston aktuaarintoimiston puoleen saadakseni opintotodistuksen. Kyllä ne minulla on tallessa, mutta tosi hyvässä sellaisessa. En ole tarvinnut syksyn 1980 jälkeen.

Haastattelut olivat ajoitukseltaan kuin Kokkolaan tekemäni työmatkat. Niitä on ollut virkaurallani kaksi ja molemmat tein huhtikuussa 1998. Nyt minua haastateltiin ensin puhelimitse Nuorisotyölehden päätoimittajuutta varten 3.10, jolloin kävin keskustelua Inarin Vintistä Allianssi-talolle. Seuraavana päivänä matkasin Rovaniemelle liikunta-nuorisojohtajan työhaastatteluun.

Tätä kirjoitettaessa on selvää, että minusta ei tule rovaniemeläistä: taival päättyi välierissä, joista kolme kiinnostavinta valittiin jatkoon. Tämä prosessi on kumminkin joka suhteessa, sekä henkilökohtaisesti että yleisellä tasolla niin kiintoisa, että siihen palaan blogissa vaiheessa, jossa maakuntakeskuksemme on saanut uuden johtajan. Nyt tyydyn toteamaan toivomuksen siitä, että kaupungin päättäjät tekevät viisaita ratkaisuja ja antavat arvon hakijoille ja heidän ominaispainolle näillä markkinoilla.

Nuorisokeskus Vasatokan ilmeen muutos

Aika monessa on tullut olluksi mukana. Taloudellisesti sekä työllisyysvaikutuksiltaan merkittävin hanke, johon tunnen osasyyllisyyttä on ehdottomasti nykyisen Nuorisokeskus Vasatokan alkutaival. Muddusjärven rantaan entisen NNKY-liiton Riutulan lastenkodin muutoksen liittynyt Riutulan leirikeskusprojekti 1990-luvun alussa oli haastava, kiintoisa ja lopulta erittäin rankka. Hankkeessa tuli mitattua omien resurssien rajat niin perinpohjaisesti, että hommassa miltei taittui selkäranka.

Mutta vain miltei. Lähes poikkeuksetta Suomen eri Nuorisokeskusten alkutaipaleet ovat olleet täynnä haastetta ja vastoinkäymisiä. Niin oli myös Vasatokan, alunperin Nuorisokeskus Inarin kohdalla. Hirmuisesti työtä ja ponnistelua, erehdyksiä ja onnistumisia vuorotahtiin, kokeiluja, värikkäitä vaiheita.

Uudisraivaajan osa on armoton ja niinpä ensimmäinen kehitysvaihe Metsähallituksen hallinnoimana päättyi 10 vuoden jälkeen umpikujaan. Villiksi Pohjolaksi muuttuneen vanhan valtion metsäviraston organisaatio muuttui niin vikkelää vauhtia, että nuorisokeskuksen kehittämiseen ei kertakaikkisesti ehditty paneutua sillä tarmolla minkä se olisi vaatinut. Liian lavealla rintamalla toimiminen johti lopulta käyttövuorokausien romahtamiseen niin matalalle, että täydellinen muutos oli ainoa mahdollisuus pelastaa keskus.

Uusi aika koitti vuonna 2004, jolloin kunnan täysin omistama osakeyhtiö otti homman hoitaakseen ja muutti keskuksen nimen Vasatokaksi. Nousukiito alkoi hitaana, mutta heti ja määrätietoisesti. Minun on siihen siirtymän alkuvuosille vaikea kuvitella sopivampaa johtajaa kuin Irma oli. Rauhallinen, mutta päättäväinen tyyli sopi siihen vaiheeseen hyvin ja Irman luomilta pohjilta on sittemmin Mikan joukkoineen ollut hyvä ponnistella eteenpäin.

Sitkeys on palkittu ja käyttövuorokaudet ovat nousseet tasaisen vauhdikkaasti. Vasatokkaan on investoitu paljon ja kehitys näkyy paitsi keskuksen tuntumassa myös Angelintien eteläpuolella sijaitsevalla Kettulammen ulkoilualueella. Henkilökunnan määrä on kasvanut ja sesonkityöntekijöitä tarvitaan koko ajan enemmän. Vasatokka on lunastanut paikkansa Suomen nuorisokeskusten joukossa sekä osana inarilaista matkailua ja nuorisokasvatusta. Panostus nuoriin on panostus tulevaisuuteen: tyytyväinen nuorisoasiakas muistaa ja palaa alueelle maksukykyisenä asiakkaana myöhemmin uudelleen.

Inarissa on ollut kova eteenpäinmenon aika jo pari vuotta. Kaikki mikä on unohtunut tai siirtynyt rakennetaan nyt. Opetus- ja kullttuuriministeriö sekä Ely-keskus ovat tehtailleet avustuspäätöksiä urakalla. Ihmeiden, ilmaveivien kaltaisia asioita tapahtuu: en olisi uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Ivalossa on soraikon sijasta oikea urheilukenttä. Nyt on. Vasatokan osalta en ole uskaltanut kuvitella, että sinne saadaan tuiki tarpeellinen sisäliikuntatila. Kohta saadaan. Monttua kaivetaan vielä ennen lumen tuloa...

Kaksi tapahtumaa Vasatokassa

Osallistuin syyskuun lopulla kahtena peräkkäisenä viikonloppuna Vasatokassa oikein mukaviin nuorisotapahtumiin.

Inarin Tunturisusien lippukunnanjohtaja Tauno teki kovan ja hyvän työn Lapin partiolaisten syysmestaruuskisojen kanssa. Juutuan jäljillä kuljettiin Kortelammelta 4-tien varresta Otsamotunturin kautta kilpailukeskus Vasatokkaan. Oli mahtava viikonloppu ja omakohtainen täsmäpiipahdus nuoruusvuosien harrastukseen nykypartiolaisten kanssa. Osallistujat kehuivat kilvan tehtäviä sekä maastoa. Radat kehuttiin vuolassanaisesti ja mitäpä ratamestari muuta voi todeta kuin, että kehys on niin komea, että kukaan ei voi möhliä ratasuunnittelua. Näin se on kun ollaan keskellä inarilaisen luonnon ja kulttuurin kovaa ydintä.

Harmitti ainoastaan se, että skaboihin olisi mahtunut paljon enemmän kisailijoita. Mietittiin missä syy. Ehkä tässäkin pätee se töistä hyvinkin tuttu juttu: matka Rovaniemeltä Inariin on paljon pitempi kuin matka Inarista Rovaniemelle. Kahden päivän seminaarista tehdään takuulla kolmipäiväinen, jos se pidetään Pohjois-Lapissa. Niin se vaan menee, ei voi mitään.

No. Viikkoa myöhemmin keskuksessa pidettiin nuorten leiri Murmanskin alueen sekä Lapin nuorisovaihdon 20-vuotisjuhlavuoden merkeissä. Aivan mahtava leiri tunnelmaltaan. Aikuisten byrokraattien ja eksperttien lukumäärä oli vähäinen ja ote oikea: nuorten toimintaan puututtiin vähän, oikeastaan ei ollenkaan.

Tämä päti myös nuorten venäläisten ryhmään, jonka vetäjä oli varsin nuori vapaa-aikapäällikkö Severomorskin suljetusta sotilaskaupungista. Briljantti nainen, jolta puuttui se neuvostoajalta kotoisin oleva ikiaikainen perinne: kaikkeen pitää puuttua, kaikkea pitää ohjata. Aivan upeata eikä ihan tyypillistä vielä 2010-luvullakaan.

Upeaa seurattavaa oli myös nuorten nuorisotyöläisten ja nuorisotyön sekä median opiskelijoiden ohjelmatyö. Kyllä kasvamassa on sukupolvi, jolle pappaosasto voi huoletta siirtää vastuun kaikesta muutaman vuoden päästä. Hienoa...

Lapin nuorisotyöläiset Rovaniemellä

Syyskuu ajelutti. Perinteiset Lapin nuorisotyöntekijöiden kokoontumisajot pidettiin Ounasvaaran kupeessa Rovaniemellä. Myönteinen homma: paljon osallistujia ja henki on hyvä, eteenpäinkatsova. Joskus 1990-luvulla kokoontumisia vaivasi jonkinlainen alistuneisuus ja henkinen hirttäytyminen siihen, että alaa ei arvosteta ja että olemassaolo on uhattuna.

Nyt tuommoinen puuttuu. Vaikeaa toki on ja haasteita riittää, mutta ilmapiiri on toinen ja lähestymistapa asioihin on keskusteleva, kriittinenkin, taisteleva. Hyvä niin.

Työkokouksen asialistalla oli tärkeä juttu. Lappiin on ryhdytty tekemään nuorisopoliittista ohjelmaa. Hieno homma. Sen etenemiselle nuorisotyöläisten eteenpäin katsova henki on hyväksi.

Odotan mielenkiinnolla miten homma etenee.

- Skoeoe -

perjantai 9. syyskuuta 2011

Tunnelma tiivistyy...

Pari aika merkittävää juttua on tapahtunut.

Olen tullut edistäneeksi poismuuttoa. Nakkasin kotoa esikoisen På gränsen -alueelle, johon nuoren miehen veivät opinnot. Tyypillistä Inarille, jossain vaiheessa nuoren on lähes poikkeuksetta lähdettävä...

Toinen juttu: töissä koko työhistoriani ajan vaikuttanut esinainen lähti lomille ja marraskuun lopulla hän jää sitten hyvin ansaitulle eläkkeelle. Haikeaksi vetää, mutta elämä on: ihmisiä tulee ja ihmisiä menee. Nuorisotyöläisen elämänkierrossa homma kuuluu oikeastaan asiaan. Luonnollinen juttu... Silti, eivät tämmöiset ole ihan ilmoitusluonteisia tapahtumia. Pistää pohtimaan syntyjä syviä ja puntaroimaan menneitä.

Ehkäpä tästä selittyy se kolmas kohdallani tapahtunut erikoinen asia: se, että tulin painaneeksi enteriä. No, siihen palaan blogin loppuosassa...

Hillitön tahti

Inarissa menee lujaa. Hämmentävää on ollut elää keskellä todellisuutta, jossa kaikki mitä 30 vuodessa ei ole tehty, lopulta toteutetaan kolmessa vuodessa.

Keväällä 2009 Ivalon nuorisotila Stönön keittiöremppa käynnisti myönteisen ja eteeenpäin-vievän investointi- ja peruskorjauskierteen, jolle ei näy loppua. Tahti on kova ja se vaatii sekä ohjaajilta että nuorilta sopeutumista ja malttia, poikkeusjärjestelyt ovat kunniassaan. Aika fellinimäistä ja outoa on ollut sukkuloida kaiken keskellä: vasara paukkuu, seinät kaatuvat, monttuja kaivetaan, kulkureittejä asfaltoidaan, seiniä maalataan... Kaikkialla, jännä juttu.

Uskomatonta. Mutta hienoa ja hukkaan ei mene mikään. Käsittämättömyydessään ja ikuisuusulottuvuudessaan merkittävimpiä kohteita minulle on kaksi, niin jos Inarin Vintin synty lasketaan pois kun se on jo valmis, lopultakin. Uskomattomin kaikesta on se, että Ivaloon tulee urheilukenttä, siis oikea sellainen: keinotekonurmi ja tartanradat, ja oikeasti vielä 400 m:n rata. . Sen syntyä en olisi uskonut, mutta nyt on pakko. Jopa esteiden vesihauta on jo valmis, niin ja ajanotto- sekä kuulutustorni ja kaikki. Mahtavaa. Uskon vakaaasti, että uusi kenttä lisää harrastusta.... Ai niin: Inarissakin on kenttä, hiekkapohjainen, mutta lajityypissään mainio.

Toinen maininnanarvoinen asia: legendaarisen Pommarin aikakausi Ivalon ainoana bänditreenimestana alkaa olla ohi. Skeittirokkiparkkihallin valmistuttua Ivalossa noustaan maan pintaan. Mahtavaa. Ainakaan loppukevään sulamisvesien takia ei enää tarvitse tapella. Ja akustiikka: se on uusissa tiloissa jotain...

Euroja vaiko eikö vaiko vähemmänkö vaiko mitensoli?

Niin. Lujaa menee, mutta talouden taivaanranta piirtyy näkökenttään mustanpuhuvana. Olen pohdiskellut viime päivinä poliittisen retoriikan ja aidon resurssoinnin välistä kuilua.

Kimmoke on löytynyt tiedotuksesta. Jännä homma: lähtökohta on se, että kaikki ovat huolissaan nuorista ja heidän syrjäytymisestään sekä työttömyyden torjunnasta. Hallitusohjelma hehkuttaa yhteiskuntatakuuta, nuorten työpajojen tukemista sekä etsivän nuorisotyön vahvistamista ja levittämistä koko maahan.

Kaikki hyvin tähän saakka. Teksti on siirtynyt sellaisenaan valtion tulo- ja menoarvion perusteluteksteihin. Hienoa. Mutta: keisarin vaatteet ja sitä rataa. Kun katsellaan Urpilaisen euroja, asia saa äkkiä ihan toiset ulottuvuudet: kohtaanto. Sitä ei ole. Eurojen vähennysesitys vesittää kaiken kirjoitetun.

Aika haastava on yhtälö: etsivä työ laajennetaan koko maahan, eurot puolitetaan. Inhorealisti minussa epäilee, että tokkopa...

Toimialaministeri Arhinmäki on ärähtänyt. Samoin puolueensa: työpaja- ja etsivän nuorisotyön rahoitukseen ei kajota. Ivalossa pari päivää sitten pikaisesti piipahtanut Opetus- ja kulttuuriministeriön nuorisoyksikön uusi päällikkö Georg Henrik oli myös luottavainen.

No. Toivotaan. Jos asiat eivät mene hyvin, niin poliittiselle eliitille, tänään Kataisen-Urpilaisen porukoille, voi heittää kainon toivomuksen: mikäli nuorten asiat eivät ole eurojen arvoisia, niin lopetettakoon turha paskanjauhanta ja tekopyhä huolestuneísuus sekä kaikenmaailman hallituksen lapsi- ja nuorisopolittisten ohjelmien julistukset asian ympäriltä saman tien. Se olisi palvelus kaikille. Tiedettäisiin ainakin missä mennään.

Ai niin. Radioshowmme on lähestynyt toimialaministeriä. Arhinmäen sihteeri on tätä kirjoitettaessa etsinyt miltei kaksi viikkoa sopivaa haastatteluaikaa Radio Inarille. Ei ole vielä löytynyt... Kuulostellaan. Ajateltiin, että odotellaan toukokuuhun 2012 ja nostetaan sitten hillitön metakka, mikäli haastista ei ole tehty. Niin ja mikäli muutoinkaan tarvitsee... Näinköhän vasurit ovat tuolloin enää hallituksessa?

Liikunta- ja nuorisojohtajaksi Rovaniemelle...???

Se enterin painaminen, niin tai oikeastaan klikkaus painikkeeseen Lähetä, siihen on minun palattava. Kuten viime blogissani totesin maakunnan pääkaupunki Rovaniemi etsii liikunta- ja nuorisojohtajaa eläköityvän Rauskan tilalle.

Kävin itseni kanssa ison kamppailun, jonka tuloksena tein lopulta jotain, mihin en ole tottunut: kirjoitin cv:n ja lähetin hakemuksen kyseiseen virkaan. Jotta asia olisi mahdollisimman tuskallinen, menin hakupäivänä Inarin Vinttiin ja katselin käytävän päästä etuviistoon alas kohti Inarinjärveä laskevaa Juutuanjokea. Kysyin itseltäni vakavasti mitä haluan.

Silti painoin lähetä-painiketta. Kun prosessi on ohi ja virkavalinta on tehty, tulen kaikissa tapauksissa kommentoimaan hakuani ja kaupungin tekemää valintaa. Kerron sitten myös sen, että miksi Rovaniemen asioiden pitäisi kiinnostaa jakamattomasti kaikkia Lapin nuorisotyöläisiä. Kerron myös sen miksi Rovaniemeltä voi odottaa enemmän kuin keskiverto Lapin kunnalta

Nyt tiedän sen verran, että virka kiinnosti. 32 hakijaa on aika paljon. Jaa-a, pääsenköhän edes haastatteluvaiheeseen...

Skoeoe

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Elokuun loppu: sadonkorjuun ja työrytmiin paluun riemujuhlaa





Loppuuhan se pitkäkin loma aikanaan. Hyvä oli breikki ja tuli tarpeeseen... Työhommiin palasin lopulta päivän etuajassa, kun Inarin kunnalle ja Lapin Susille sekä Lapin Veikoille tuli pikatahtia ja yllättäen suunnistuksen Lapin maakuntaviestin järjestelyvastuut.

Maakuntaviesti on tunnelmaltaan rento kilpailutapahtuma, jossa Jukolan viestin tavoin kohtaavat alueensa huiput ja innokkaat kuntosuunnistajat. Itsekin olen takavuosina edustanut Inaria sekä ykkös- että kakkosjoukkueissa ja olenpa tullut joskus Keminmaalla tuhonneeksi Sodankylän kakkosen hyvin alkaneen viestin.

Niinpä oli ihan mukava viettää viikonloppu kisajärjestelyissä Saariselän komeassa Iiskonlompolon kisakeskuksessa. Sää suosi ja kisojen ilmapiiri oli totutusti rennon letkeä. Paljon on puhuttu siitä kuinka nuoret suosivat joukkuelajeja yksilöurheilun kustannuksella. Totta kyllä, ainakin toinen puoli. Toisaalta kyse on paljolti myös siitä miten juniorityö organisoidaan ja miten lapset otetaan huomioon.

Minimaakuntaviestin väri oli kyllä yksiselitteisesti OH:n sini-valkoinen. Ounasvaara hallitsi sekä kilpailullisesti että lukumääräisesti selkeästi lasten ja nuorten suunnistusta. Ammatillisesti oli tosi mahtavaa seurata kuinka OH:n aikuiset vetäjät hoitivat hommiaan. Tottakai mukana on kilpailullisuus ja määrätietoinen harjoittelu, mutta ryppyotsaisuus OH:n hommasta näytti puuttuvan ja varmasti puuttuukin, sillä niin iso oli Tunturiin matkannut junnujoukko. Se mikä hommasta ei puuttunut, oli vankka kasvatuksellinen ote ja kannustavuus. Sitäpaitsi ja ennenkaikkea: vaikka suunnistus on yksilöliikuntaa, niin se on myös sosiaalista toimintaa mitä parhaimmassa määrin. Tästä puolesta OH:n junnukasvatus näytti repivän kyllä kaiken irti. Muutamaa junnua jututin ja heitähän on uskominen. Hieno hommeli, pisteet Ounasvaaralle.

Työt alkoivat muutoinkin reippaissa ulkohommissa ja suunnistuspainotuksella, sillä heti Mkv-vkonlopun jatkeeksi järjestin liikuntatoimelle ne ainoat kunnan mestaruuskisat, jotka osaan järjestää. Oli mahtavaa päästä toteuttamaan kekkerit Sovintovaaran hulppeissa vaaramaisemissa. Loistelias ulkotöillä pehmennetty lasku töihin.

Rakennustöiden keskellä ja muutoksia odotellessa

No. Viikossa tilanne normalisoituu ja alkaa hommelit tositarkoituksella. Ja niitä sitten riittää. Syksyä värittää ja osin hankaloittaakin elämä keskellä rakennusprojekteja. Ivalon urheilukentällä riittää vielä tekemistä ja Nuoriso- ja urheilutalon rempat ovat puolitiessä. Nuorisotila Stönön käyttäjiltä sekä ohjaajilta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sopeutumiskykyä. Menee varmaan koko syksy ennekuin urheiluhallin lattia on uusittu ja talon vaatesäilytys eli narikkahomma on ratkaistu ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen.

Nuorisotoimiston porukka on pienentynyt kesällä yhdellä, kun toinen etsivistämme Minna palasi isiensä maille. Tehtävää ei pistetty hakuun, vaan sitä hoitamaan siirrettiin kaikille tuttu Ronja. Vähennys henkilöstössä näkyy taatusti myöskin tavalla tai toisella.

Nuorisolaki muuttui vuoden vaihteessa ja se vakinaisti etsivää työtä, jossa on mukana nyt jo lähes 2/3 maan kunnista. Syksyn yksi tärkeä asia on viedä nuorisolakiin liittyvät muutokset ensin sivistyslautakuntaan ja edelleen kunnanhallituksen ja -valtuuston käsittelyyn.

Miksi näin? Osittain asiat ovat tiedoksiantojuttuja. Mutta se ei ole, että nyt yritetään saattaa jo vuodesta 2003 erilaisin erillisrahoituksin ja hankkein resurssoitu nuoriso-ohjaajan toimi pysyvälle pohjalle. Näyttää vahvasti siltä, että etsivän työn rahoitus vakiintuu. Edessä on kylmää talouskyytiä kunnille ja maan asukkaille, mutta siitä huolimata hallitusohjelmassa lupaillaan nuorisotyöttömyyden torjuntaan ja etsivän työn turvaamiseen lisäeuroja. Muuhun ei sitten mitään luvatakaan, ainakaan lisää.

Saa nähdä. Hetki asian eteenpäinviemiselle on yhtäaikaa oikea ja väärä. Enää ei voida puhua uudesta tehtävästä, vaan tehtävästä, jota tarvitaan päivittäisen palvelutuotannon turvaamiseksi, on tarvittu jo pitkään. Yhteys etsivään työhön ja sen vakinnuttamiseen on hyvä ja perusteltu.

Mutta kunnissa ylipäänsä on painetta mielummin vähentää tehtäviä ja henkilöstä kuin lisätä sitä. Myös väestön ikääntyminen voi olla argumenttina epäilijöille. Itse kyllä edustan sitä kantaa, että nyt jos koskaan Lapin kuntien tulee pitää huolta nuoristaan. Niin ainakin, mikäli tänne oikeasti halutaan niitä kaivattuja paluumuuttajia. Siltä pohjalta olenkin luottavainen, syksy näyttää...

Rovaniemi etsii nuoriso- ja liikuntajohtajaa

Tämän päivän (21.8.2011) Lapin Kansassa oli kiinnostava virkailmoitus: Lapin pääkaupunki Rovaniemi etsii avoimella haulla nuoriso- ja liikuntajohtajaa. Näitä ilmoituksia näkee niin vähän, että on ihan pakko pistää itsekin asia vakavaan harkintaan. Ainakin teoriassa kyseessä on mahdollisuus yrittää paluumuuttoa synnyinkaupunkiin.

Erittäin suurella mielenkiinnolla odottelen mitä tuleman pitää. Olen joskus kirjoitellut siitä, että ei ole ollenkaan yhdentekevää mitä Rovaniemellä tapahtuu ja miten se palvelunsa järjestää. Kaupunki on lappilaisnuorten sulatusuuni ja inarilaisnuoriakin on muuttanut sinne opiskelemaan pilvin pimein. Intressi on jakamaton käytännössä lähes kaikille Lapin kunnille ja niiden nuorisotyöläisille.

Rovaniemi ei ole yleisesti profiloitunut erityisen nuorisomyönteisenä paikkakuntana, sen status on ennemmin ollut urheilussa. Kaupungin nuorisopalveluiden toimintatapaa on arvosteltu viimeksi keväällä 2011 aika vahvasti julkisuudessakin. Avauksia tai uutta luovaa kehitystyötä ei nuorisotyön sektorilla ole esiintynyt tavalla, jota maakunnan ykköseksi muutoin julistautuneelta kaupungilta sopisi odottaa. Ei voi välttyä vertaamasta loivasti vaikkapa Pohjois Pohjanmaan ykkösmestaan Ouluun, tuohon Suomen ilmeisesti ikiaikaisesti ainoaksi nuorisokunnaksi ylennettyyn aluekeskukseen.

Niin tai näin, tulee olemaan kiinnostavaa miten kaupunki täyttää tehtävän ja minkälaista keskustelua käydään. Voi olla, että perinne sekä liikuntakentän tarpeet ja intressit velvoittavat siinä määrin, että valinta kohdistuu urheiluihmiseen. Joka tapauksessa olisi enemmän kuin suotavaa, että kelvolliset nuorisotyöläiset hakisivat tehtävään sankoin joukoin. Se lisäisi kiinnostavuutta ja takaisi keskustelua...

Hmmm... Pitäisiköhän pyytää nimikirjaote...

Skoeoe

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema (vol 2: Rok rok)





Lomajaksoon sisältyi myös erikoinen rockkonsertti. Oma korvienväli kävi siellä niin kierroksilla ja eli sekä nykypäivää että eilistä siinä määrin samantahtisesti, että on paikallaan pureksia tuntemuksia. Illassa oli samaa fiilistä mitä Lapin Partiolaisten syyskilpailujen ratamestarityö on mukanaan tuonut.

Inarissa on vuodesta 2009 alkaen vietetty Inari viikkoa, josta on jo lyhyessä ajassa ehtinyt muodostua Inari viikot. Idea on yksinkertainen: pistetään kaikki kunnan kesätapahtumat jonoon, markkinoidaan niitä ja toivotaan tietysti runsaasti paikallista osanottoa ja maksukykyisiä turisteja. Kaksi viikkoa Inarissa tanssitaan, soitetaan pelimannimusaa, huuhdotaan kultaa, ajellaan moottorikelkoilla kilpaa vetten päällä, kokoonnutaan muuten vaan yhteen, juodaan, nahistellaan ja kyläjuhlitaan.

En ole itse oikein ollut innostunut. Töissä on onneksi päästy vähällä. Vuonna 2009 kokeiltiin nuorille rockkonserttia ja lopputulos oli aika odotettu: hyvät bileet, hyviä bändejä, suhteettoman vähän lipun lunastanutta yleisöä ja johtopäätös oli nopea, ei kannata tässä muodossa.

Töihin mahtuu niin paljon pippaloita, matkoja, ihmisten kohtaamista ynnämuuta säpinää, etten lomilla kaipaa mitään isoja kokoontumisajoja. Mielummin sitä viettää aikaansa kotiporukoissa taikka oman itsensä seurassa hillajängällä, Järvellä tai tunturissa. Siinä muuten osa nuorisotyön hintaa tekijälleen, yksi merkittävimmistä varjopuolista on tuo: jatkuva työtouhuaminen ihmisten parissa riistää tekijänsä omaa sosiaalista elämää. Vapailla ei tosiaan tunne vetoa kansanjoukkoihin.

No nyt kumminkin osallistuin rokkikinkereille. Oli pakko, ei ollut vaihtoehtoja. Osana Inari viikkoa paikallinen leirintäalue järjesti järjestyksessään toisen Ivalo Rock City -tapahtuman ja sen jälkimmäisenä iltana kohtasi pohjois-lappilainen rockmusiikki 1980- ja 2010 -luvuilta.

On jotenkin hätkähdyttävää kun joutui toteamaan, että itsellä on läheinen kokemus molempiin. Lertsun illassa tämä tarkoitti sitä, että tunsin sekä saamerockin lähettilään Sombyn että takavuosien ivalolaisen kulttibändi Oxfamin soittajat. Hämmennystä lisäsi oivallus siitä, että Sombyläisten syntyessä heavymiehet olivat tuolloin jo lukuisia keikkoja heittäneitä 25-vuotiaita
miehiä ja itse olin... Niin... Alkaa olla jo melkoiset aikajanat.

Sisäistä rokkaajaa hakemassa

En voi sanoa olleeni mikään varsinainen rockmies nuoruudessani. Siihen, että lopulta löysin sisäisen rokkiminäni tarvittiin muutto Inariin ja pari vuotta ammatillista nuorisotyötä.

Ivalo ja Inari ovat kummia paikkoja. Niissä on soitettu rokkia niin kauan kuin muistan ja minä muistan 30 vuotta. Matkaan mahtuu paljon hyviä soittajia, hienoja nuoria, lukuisia kelpo bändejä, paljon innostusta ja jonkin verran myös musiikin ammattilaisiksi ajautuneita yksittäisiä muusikkoja. Varsinaista murtautumista laajan yleisön tietoisuuteen vaikkapa sallalaisen Stalingrad Cowgirlsien tapaan ei ole tullut. Armeija ja opiskelemaan lähtö ovat hoidelleet bändit "hengiltä" tässä mielessä aivan liian varhain.

Oxfamin opin tuntemaan 1980-luvun alkuvuosina Ivalon legendaarisen treenimestan Pommarin synnyn myötä. Bändi osallistui moneen, huipennuksena 1984 nuorten taidetapahtumaan ja hyvällä draivilla: Ylitorniolla tuli Lapin voitto ja edustuspaikka Lahden valtakunnalliseen tapahtumaan. Se reissu olikin sitten kaikilla mittareilla tarkasteltuna erittäin värikäs.

Reissuja ja tapahtumia rockin kanssa tai ilman on ollut matkan varrella kymmenittäin, sadoittain, mutta tuo Lahden keikka kuuluu legendaaristen reissujeni top kolmoseen ja ihan kevyesti. Muistikuvat ovat edelleen selkeät ja tapahtumista voisi kirjoitella erikseen pitkän stoorin. Menemättä yksityiskohtiin voisi todeta, että kokonaisuus musiikin lisäksi koostui kirkkaanvihreästä Kleinbussista, virkavallasta, mainiosta manageroinnista, Hennalan kasarmin päävartiostosta, lahtelaistytöistä, ivalolaisesta rokkiuhosta sekä parista mustasta silmästä.

Kun orkesteri Lahdessa värikkäiden vaiheiden jälkeen saatiin koottua yhteen edustustehtäviä varten hiukkasen ennen keikkaa, seurailin herrojen jälleennäkemisen riemua loivasti epäuskoisena. Muistanpa oikein hyvin kuinka bändin kitaristi Timo sanoi minulle, ettei kannata olla huolissaan. "Me kuule vedetään kova keikka".

Ja niin ne vetikin. Niiltä pohjilta oli nyt mukava seurata Oxfamin esiintymistä. Vuodet ovat vierineet, mutta soittotaito ei ollut kadonnut mihinkään. Nytkin tuli hieno veto ja kunnon nostalgiapläjäys muutoinkin.

Lähtökohtien ja lähtemisen suhteellisuus

Vertailu on aika inhottavaa ja jokainen bändi elää ajassaan. Silti pidän Oxfamia edelleen kovimpana bändinä minkä Ivalo on ikinä kyennyt tuottamaan. Tämä nuorten miesten kokoama ja ivalolaiseksi superbändiksi ajateltu kokoonpano oli ymmärtääkseni taitotasoltaan hyvin lähellä jo läpimurron tuolloin tehneitä nuorten bändejä.

1980-luvulla ei ollut Myspacea eikä Youtubea. C-kasetit kiersivät, bändejä nähtiin lähinnä keikoilla, joita oli aivan liian vähän ja vain jotkut onnekkaat ja taidokkaat pääsivät lehtiin tai radioon saakka. Jos julkisuuden hetki koitti se piti käyttää heti. Ivalon näkövinkkelistä asia ei ole koskaan ollut helppoa. Yksistään se, että kauas on aina ollut pitkä matka, on vaikuttanut.

Lähtökohdat ovat muutoinkin olleet kovin erilaiset. Jo vuonna 1982 olin Tampereella kokeiluna järjestetyssä lasten valtakunnallisessa taidetapahtumassa, jossa Lapin lääniä edusti legendaarinen The Steel Inarin kirkonkylästä. Muistan poikien biisitkin: Lapin äidin kehtolaulu ja Apache, instrumentaali-versioina.

Samassa sessiossa soitti isohko Oulunkylän pop-opiston progebändi. Järvisen Klasun oppilaita kertoivat olevansa ja soittivat todella hienosti. Mutta niin soitti Steelkin. Hesan pojat jäivät seuraamaan ja olivat innoissaan, ei mitättömintäkään ylimielisyyden oiretta inarilaisiin päin. "Missä musiikkiopistossa opiskelette?", kysyttiin. Hetken hiljaisuuden jälkeen yhtyeen suupaltti basisti Jari vastakysyi, että Mitä missä?

Niinpä niin. No, kyllähän siellä Tampereella sitten pojat jatkokertoilivat elämästään Juutuan Torvipojissa ja Lukkarin Pekan opetuksesta ja innostamisesta. Lertsulla muisteltiin menneitä Oxfamin vokalisti Tapion kanssa ja tähän samaan teemaan päädyttiin: taustalla oli opettajia sekä kansalaisopisto ja ihan mieltä lämmittävää oli kuulla, että nuorisotoimistolla oli ollut oma osansa
bändin historiassa.

Nuo Tampereen sattumukset olivat minun ensi kosketus siihen mikä maaginen yhdistävä voima musiikki on tulivatpa nuoret sitten kuinka erilaista ympyröistä tahansa. Sittemmin olen törmännyt rockin yhdistävään voimaan hyvin usein erityisesti Rajarock -tapahtumissa, joissa kitara ja rummut toimivat kerta toisensa jälkeen takuuvarmasti kieli- ja kulttuuriesteiden poistajana.

Sombyn etsikkoaika

Sombystä ja sen hienoista nuorista saamenkulttuurin läheteistä olen kirjoitellut aiemminkin.

Tunnen erityisesti bändin inarilaiset miehet hyvin takavuosien muista kokoonpanoista. Kitaristi-manageri-säveltäjä Oulan ja basisti-vokalisti-juontaja-filosofi Juhon kanssa kierreltiin muutama vuosi Lappia ja Murmanskin aluetta aika tiiviisti powermetalliorkesterin Eklipticonin vielä eläessä. Klassikkoreissuja lajissaan nekin. Kun bändi unohtaa rumpalin luoteis-venäläiseen ostoskeskukseen hetkeä ennen soundscheckiä, joutuu siinä väkisinkin käymään melko syvällisiä keskusteluja porukan kanssa...

No. Sombykin on soitellut meidän nuorisotyökuvioissa moneen eri otteeseen. Bändi tai sen mainio akustinen versio pelasti marraskuisen Pajarockin peruutusten aiheuttamilta hankaluuksilta, hieno hommeli oli se...

Olen ennustanut, että vuotsolais-inarilainen Somby on seuraava lappilainen kokoonpano, joka Stalingradien jälkeen tekee näyttävän esiinmarssin. Kautokeinon Sáme Grand Prixin, tuon saamelaisten Euroviisujen sekä sitä seuranneen Euroopan vähemmistökielten Liet -festarin voittojen jälkeen näyttikin hetken lupaavalta. Mutta liiankin tuttua rataa on ollut jatko: armeija, opiskelut, kaikki siellä täällä, levy kylläkin tuli...

Minä toivon todella, että bändi nyt päättyneen armeijakierteen jälkeen pystyy taas keskittymään harjoitteluun ja uusien biisien tekemiseen sekä levyn julkaisemiseen. Oikoteitä eturiviin ei ole, ei edes maan ainoalla saamenkielisellä rokkibändillä. Töitä, töitä ja töitä. Intoa bändissä on ja taitoa. Hienoja saamelaiskulttuurin lähettiläitä koko ryhmä. Ja ehkä vielä lähempänä läpimurtoa kuin Oxfam omana aikanaan.

Lertsun illassa Somby heitti hienon setin taas kerran.

Mukavan illan loppuyhteenveto

Palataan vielä Lertsulle. Illan aloitti Somby ja sitä jatkoi Oxfam. Eipä sitten enää isommin kiinnostanut seurata Wet T-shirt tahi Mahtavin kaljamaha -kisoja. Aika meni ihmisten kanssa rupatellessa. Sinällään täytyy todeta, että itse tapahtumalle näyttää olevan kysyntää. Watercrossit päivällä ja illalla kaljahanojen läsnäolo yhdistettynä hyvään musatarjontaan muodostavat toimivan yhtälön: 1000 myytyä lippua on nykyoloissa Ivalossa paljon, tosi paljon.

Ai niin. Rockhommiin vielä: soittihan Lertsulla joku Movetronkin. Ei iskenyt illan asetelmassa sekään. Sillä bändillä olikin sitten ihan omat faninsa, joku kertoikin olevansa erilainen nuori, se 1990-luvun nuori.

Kävelin kotiin ja makustelin iltaa. Huomasin viettäneeni laatuaikaa kahden pohjoisen bändin soitannan sekä kummankin fanijoukon kanssa. Toisen sakin keski-ikä oli semmoiset 45 ja toisen 20 vuotta. Mahtavaa.

Minulle oli lisäksi kerrottu, että olin joskus mahdollistanut asioita kenties ihan oikealla tavalla. Aamuyöllä kävellessä oli kylmä, mutta tuntui mukavalta. Olo oli ihan rock...

Skoeoe

torstai 21. heinäkuuta 2011

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema (vol1: Missing scout)







Ovathan olleet lomakelit kohdillaan kerrankin. Talvi oli pitkä ja kiivastahtinen ja kesäloman koettaessa useana vuonna hyväksihavaittu irtautumisperiaate toimi jälleen takuuvarmasti: Ivalosta on syytä kadota välittömästi kun se on mahdollista.

Kaupunkiloma Suomessa tarkoittaa käytännössä yhtä asiaa: kesäHelsinkiä. Irtiotto juhannuksen jälkeisen ja helteisen Hesan ihmisvilinässä, sen toreilla, patioilla, Suomenlinnassa ja siellä täällä on tehokas keino vierottaa ajatukset töistä. Se toimi jopa surullissävyisen ja rankan kesän 2009 aikana.

Mukavaa oli taas. Sen verran kotiseutuhenkisyys nosti päätään, että oli pakko piipahtaa Ateneumissa Lapin taika -taidenäyttelyssä. Kiintoisa kokemus, suosittelen. Ällisteltiin kylläkin sitä, että mihin unohtui Inarin kirkonkylän Taiteilija Merja Aletta. En tiedä näyttelyn kokoajan kriteereitä, mutta outo puute. Vielä naistaiteilija, saamelainenkin.

Samoin jo edesmenneen legendaarisen enontekiöläisen joiku- ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapään kuvatuotantoa kaipailimme. Kummastusta lisäsi se, että mukaan oli sisällytetty taiteilijoita, joiden näkemys perustui kuulopuheisiin, ei omakohtaiseen kokemukseen Lapista. No, eräänlainen siirtomaahan Lappi on aina ollut, joten sikäli linjassa...

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema

on asia, josta olisi joskus mukava kirjoitella. Se on nimittäin ihan oma sisäinen maailmansa, jota ulkopuolisen on ajoittain hankala hahmottaa. Se ei lepäile eikä katoa mihinkään lomillakaan, ei vaikka vuodet sinällään ovat opettaneet totaaliunohtamaan kaikki päivittäiseen työhön liittyvät jutut vapaa-aikoina.

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema kumminkin tarkkailee uupumatta ympäristöään, valpastuu kun tiedotusvälineissä puhutaan nuorista, kiinnostuu kun kuulee ketkä nyt ovat päässeet syksyksi opiskelemaan, huolestuu kun tapahtuu ikäviä asioita... Se pistää kommentoimaan keskustelufoorumeissa, vaikka kuinka on luvannut itselle, että nyt on aika kerrankin pitää mölyt mahassaan. Tuon kaiken ja paljon muutakin se tekee, ei sille voi mitään.

Tapauskuvaukseen kuuluu myös se, että sisäinen nuorisotyöläinen ei tunnu saavan töissä tarpeekseen. Se on vikkelä elämäntapapersoona, jonka houkutteleminen ja koukuttaminen erilaisiin vapaaehtoishommiin ei ole isokaan vaiva. Erityisen helppoa se on silloin, jos takavuosilta löytyy omakohtainen järjestöura.

Kadonneen partiopojan metsästys

Ja minulta löytyy. Tuskinpa olisin inarilainen tai ainakaan nuorisotyöntekijä ilman niitä 20 vuotta, jotka aikanani toimin silloisen asuinpaikkani Rovaniemen partiolippukunta Napapiirin Pojissa.

Kaiken edelläesitetyn perusteella olin huhtikuussa varsin helppo saalis Inarin Tunturisusien lippukunnanjohtaja Taunolle kun hän pyysi minua tekemään vielä yhden palveluksen partiotoiminnalle. Omalta kohdaltani partiopolku sinällään jäi toiminnallisesti kokonaan taakse jo 1980-luvun alussa, jolloin minusta tuli kunnallinen ammattinuorisotyöntekijä Inariin.

Kokemukset ja ystävyyssuhteet eivät hävinneet tietysti minnekään. Enpä paljon liioittele, jos sanon, että kaiken minkä olin ennen Inariin tuloa oppinut käytännön nuorisotyöstä sekä yhteisöllisestä toiminnasta olin oppinut partiossa. Nuorisotyön tutkinnon Tampereella suoritettuani osasin toki nähdä asioita muistakin ja totta puhuen aluksi ihan toisista näkökulmista.

Partiohommelin osalta tie tuli henkisesti loppuun käydyksi. Korvienväliini vaikutti opiskelu yhdistettynä 1970 -80 luvun vaihteen suomalaisen partioliikkeen kahtiajakoisuuteen. Jälkikäteen on hymyilyttänyt analogia, se kuinka ajalle tyyppillisesti monipaitaisuus oli muotia: Suomen Demokraattisten Nuorten Liiton sini- ja punapaidat sekä Suomen Partiolaisten sini- ja ruskeapaidat. Ja hillitöntä kähinää piirin- ja liittokokouksissa, ja kaikki olivat tietenkin oikeassa.

On kai minulla vielä jossain jemmassa partion radikaalisiiven sininen johtajapaita, vaikka yksi huivi ja partiojohtajavaltakirja tulikin prostestihengessä poltettua Oulun torinrannassa 1980-luvun alussa. Minä ja eräs samanmielinen ei oltu paluumatkalla oikein tyytyväisiä Jyväskylän liittokokouksen antiin...

Siperia nimeltä työ on sittemmin opettanut sen, että ideologisten raja-aitojen pystyttäminen ja eriseurojen perustaminen silloin kun tehdään lujasti töitä nuorten eteen on turhaa ja tappaa yhteistyön, jota tarvitaan, mikäli asioita oikeasti halutaan edistää.

Juutuan jäljillä...

No. Tane tuli siis pyytäneeksi minua Lapin Partiolaisten syyskuun partitotaitokisojen ratamestariksi. Ajankäyttö arvelutti kun syksy on perinteisesti töissä julmaa aikaa: toiminnat käynnistetään, viestintäpajan pajatso on elokuussa tyhjentynyt ja uusia harjoittelijoita etsitään ja kaikkea, kiire vaivaa... Arvelutti myös se kuinka kauan onkaan siitä, kun itse on viimeksi järjestellyt noita pt-kisakekkereitä.

Mutta kiusaus oli heti kova. Ratkaisevaa oli, että viime vuosien suunnistusharrastuksen kautta hankittujen tuttavuuksien avulla sain ympärilleni erinomaisen rataryhmän. Ratkaisevaa oli myös se, että kisat käydään luonnonarvojen sekä kulttuurin näkökulmasta inarilaisuuden ns. kovassa ytimessä ja alueella, jota satun vielä jotenkin tuntemaankin. Kokemus iltarastiratojen suunnittelijana ja toteuttajana on opettanut sen, että alueen tuntemus on lähes ehdoton edellytys
onnistuneelle ratatyölle. Niinpä uskaltauduin.

Oman lisämausteensa kaikkeen tuo vielä se, että kilpailukeskus on Nuorisokeskus Vasatokassa. Tunnen ainakin osittaista työperäistä syyllisyyttä siihen, että kyseinen keskus Inariin on saatu. Sitäpaitsi mehän touhuillaan Vasatokan kanssa kaikenlaista nuoriin liittyvää koko ajan. Mahtava sattuma sekin.

Niinpä kaiken seurauksena lomaminäni on viettänyt aikaa myös Inarissa. Kun kisojen lyhinkin rata on 16 km pitkä, tarkoittaa se pitkiä valmistelureissuja. Onpa ollu mahtavaa. Kisa-alueen luonto on parasta Inaria, nautinto kulkijalle jo itsessään se. On ollut myös mukava viipyillä menneissä partiovuosissa, kiintoisia takaumia, dezavuun riemujuhlia tunturikoivikossa...

Joskus 30 vuotta sitten kuuluin Unipeski -nimiseen harmaan (se vaativin sarja) sarjan vartioon, jonka ura oli lyhyt mutta kunniakas. Jollain järjelle käsittämättömällä tavalla tulimme voittaneeksi piirin mestaruuden Hirvaalla ja päädyimme niiltä pohjin edustamaan Lappia Vaajakoskelle valtakunnallisiin SP:n kisoihin nimeltään Metson pyräys. Muistan kuinka suunnistajamme Jartsan rinkassa roikkui poronkello, jonka rytmikäs kalina herätti kiusallista huomiota Keski-Suomen syyspimeissä metsissä, joista kiiri kiukkuisia kommentteja tyyliin "Eikö v-u tuota s-n lehmänkelloa saa vaiennettua".

Ei saanut. Se oli siistiä kuten sekin, että oltiin lähes viimeisiä. Olen kutsunut Unipeskin muut jäsenet kisahommiin vielä kerran syyskuun lopulla. Pöljyyden tunnistan itsessäni, hulluutta en. Niinpä ei ole tarkoitus kilpailla, vaan avustaa järjestelyissä ja nostalgoida siinä sivutuotteena.

Onkohan minusta tulossa vanha...

Skoeoe