Elokuun loppu: sadonkorjuun ja työrytmiin paluun riemujuhlaa

Loppuuhan se pitkäkin loma aikanaan. Hyvä oli breikki ja tuli tarpeeseen... Työhommiin palasin lopulta päivän etuajassa, kun Inarin kunnalle ja Lapin Susille sekä Lapin Veikoille tuli pikatahtia ja yllättäen suunnistuksen Lapin maakuntaviestin järjestelyvastuut.

Maakuntaviesti on tunnelmaltaan rento kilpailutapahtuma, jossa Jukolan viestin tavoin kohtaavat alueensa huiput ja innokkaat kuntosuunnistajat. Itsekin olen takavuosina edustanut Inaria sekä ykkös- että kakkosjoukkueissa ja olenpa tullut joskus Keminmaalla tuhonneeksi Sodankylän kakkosen hyvin alkaneen viestin.

Niinpä oli ihan mukava viettää viikonloppu kisajärjestelyissä Saariselän komeassa Iiskonlompolon kisakeskuksessa. Sää suosi ja kisojen ilmapiiri oli totutusti rennon letkeä. Paljon on puhuttu siitä kuinka nuoret suosivat joukkuelajeja yksilöurheilun kustannuksella. Totta kyllä, ainakin toinen puoli. Toisaalta kyse on paljolti myös siitä miten juniorityö organisoidaan ja miten lapset otetaan huomioon.

Minimaakuntaviestin väri oli kyllä yksiselitteisesti OH:n sini-valkoinen. Ounasvaara hallitsi sekä kilpailullisesti että lukumääräisesti selkeästi lasten ja nuorten suunnistusta. Ammatillisesti oli tosi mahtavaa seurata kuinka OH:n aikuiset vetäjät hoitivat hommiaan. Tottakai mukana on kilpailullisuus ja määrätietoinen harjoittelu, mutta ryppyotsaisuus OH:n hommasta näytti puuttuvan ja varmasti puuttuukin, sillä niin iso oli Tunturiin matkannut junnujoukko. Se mikä hommasta ei puuttunut, oli vankka kasvatuksellinen ote ja kannustavuus. Sitäpaitsi ja ennenkaikkea: vaikka suunnistus on yksilöliikuntaa, niin se on myös sosiaalista toimintaa mitä parhaimmassa määrin. Tästä puolesta OH:n junnukasvatus näytti repivän kyllä kaiken irti. Muutamaa junnua jututin ja heitähän on uskominen. Hieno hommeli, pisteet Ounasvaaralle.

Työt alkoivat muutoinkin reippaissa ulkohommissa ja suunnistuspainotuksella, sillä heti Mkv-vkonlopun jatkeeksi järjestin liikuntatoimelle ne ainoat kunnan mestaruuskisat, jotka osaan järjestää. Oli mahtavaa päästä toteuttamaan kekkerit Sovintovaaran hulppeissa vaaramaisemissa. Loistelias ulkotöillä pehmennetty lasku töihin.

Rakennustöiden keskellä ja muutoksia odotellessa

No. Viikossa tilanne normalisoituu ja alkaa hommelit tositarkoituksella. Ja niitä sitten riittää. Syksyä värittää ja osin hankaloittaakin elämä keskellä rakennusprojekteja. Ivalon urheilukentällä riittää vielä tekemistä ja Nuoriso- ja urheilutalon rempat ovat puolitiessä. Nuorisotila Stönön käyttäjiltä sekä ohjaajilta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sopeutumiskykyä. Menee varmaan koko syksy ennekuin urheiluhallin lattia on uusittu ja talon vaatesäilytys eli narikkahomma on ratkaistu ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen.

Nuorisotoimiston porukka on pienentynyt kesällä yhdellä, kun toinen etsivistämme Minna palasi isiensä maille. Tehtävää ei pistetty hakuun, vaan sitä hoitamaan siirrettiin kaikille tuttu Ronja. Vähennys henkilöstössä näkyy taatusti myöskin tavalla tai toisella.

Nuorisolaki muuttui vuoden vaihteessa ja se vakinaisti etsivää työtä, jossa on mukana nyt jo lähes 2/3 maan kunnista. Syksyn yksi tärkeä asia on viedä nuorisolakiin liittyvät muutokset ensin sivistyslautakuntaan ja edelleen kunnanhallituksen ja -valtuuston käsittelyyn.

Miksi näin? Osittain asiat ovat tiedoksiantojuttuja. Mutta se ei ole, että nyt yritetään saattaa jo vuodesta 2003 erilaisin erillisrahoituksin ja hankkein resurssoitu nuoriso-ohjaajan toimi pysyvälle pohjalle. Näyttää vahvasti siltä, että etsivän työn rahoitus vakiintuu. Edessä on kylmää talouskyytiä kunnille ja maan asukkaille, mutta siitä huolimata hallitusohjelmassa lupaillaan nuorisotyöttömyyden torjuntaan ja etsivän työn turvaamiseen lisäeuroja. Muuhun ei sitten mitään luvatakaan, ainakaan lisää.

Saa nähdä. Hetki asian eteenpäinviemiselle on yhtäaikaa oikea ja väärä. Enää ei voida puhua uudesta tehtävästä, vaan tehtävästä, jota tarvitaan päivittäisen palvelutuotannon turvaamiseksi, on tarvittu jo pitkään. Yhteys etsivään työhön ja sen vakinnuttamiseen on hyvä ja perusteltu.

Mutta kunnissa ylipäänsä on painetta mielummin vähentää tehtäviä ja henkilöstä kuin lisätä sitä. Myös väestön ikääntyminen voi olla argumenttina epäilijöille. Itse kyllä edustan sitä kantaa, että nyt jos koskaan Lapin kuntien tulee pitää huolta nuoristaan. Niin ainakin, mikäli tänne oikeasti halutaan niitä kaivattuja paluumuuttajia. Siltä pohjalta olenkin luottavainen, syksy näyttää...

Rovaniemi etsii nuoriso- ja liikuntajohtajaa

Tämän päivän (21.8.2011) Lapin Kansassa oli kiinnostava virkailmoitus: Lapin pääkaupunki Rovaniemi etsii avoimella haulla nuoriso- ja liikuntajohtajaa. Näitä ilmoituksia näkee niin vähän, että on ihan pakko pistää itsekin asia vakavaan harkintaan. Ainakin teoriassa kyseessä on mahdollisuus yrittää paluumuuttoa synnyinkaupunkiin.

Erittäin suurella mielenkiinnolla odottelen mitä tuleman pitää. Olen joskus kirjoitellut siitä, että ei ole ollenkaan yhdentekevää mitä Rovaniemellä tapahtuu ja miten se palvelunsa järjestää. Kaupunki on lappilaisnuorten sulatusuuni ja inarilaisnuoriakin on muuttanut sinne opiskelemaan pilvin pimein. Intressi on jakamaton käytännössä lähes kaikille Lapin kunnille ja niiden nuorisotyöläisille.

Rovaniemi ei ole yleisesti profiloitunut erityisen nuorisomyönteisenä paikkakuntana, sen status on ennemmin ollut urheilussa. Kaupungin nuorisopalveluiden toimintatapaa on arvosteltu viimeksi keväällä 2011 aika vahvasti julkisuudessakin. Avauksia tai uutta luovaa kehitystyötä ei nuorisotyön sektorilla ole esiintynyt tavalla, jota maakunnan ykköseksi muutoin julistautuneelta kaupungilta sopisi odottaa. Ei voi välttyä vertaamasta loivasti vaikkapa Pohjois Pohjanmaan ykkösmestaan Ouluun, tuohon Suomen ilmeisesti ikiaikaisesti ainoaksi nuorisokunnaksi ylennettyyn aluekeskukseen.

Niin tai näin, tulee olemaan kiinnostavaa miten kaupunki täyttää tehtävän ja minkälaista keskustelua käydään. Voi olla, että perinne sekä liikuntakentän tarpeet ja intressit velvoittavat siinä määrin, että valinta kohdistuu urheiluihmiseen. Joka tapauksessa olisi enemmän kuin suotavaa, että kelvolliset nuorisotyöläiset hakisivat tehtävään sankoin joukoin. Se lisäisi kiinnostavuutta ja takaisi keskustelua...

Hmmm... Pitäisiköhän pyytää nimikirjaote...

Skoeoe

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema (vol 2: Rok rok)

Lomajaksoon sisältyi myös erikoinen rockkonsertti. Oma korvienväli kävi siellä niin kierroksilla ja eli sekä nykypäivää että eilistä siinä määrin samantahtisesti, että on paikallaan pureksia tuntemuksia. Illassa oli samaa fiilistä mitä Lapin Partiolaisten syyskilpailujen ratamestarityö on mukanaan tuonut.

Inarissa on vuodesta 2009 alkaen vietetty Inari viikkoa, josta on jo lyhyessä ajassa ehtinyt muodostua Inari viikot. Idea on yksinkertainen: pistetään kaikki kunnan kesätapahtumat jonoon, markkinoidaan niitä ja toivotaan tietysti runsaasti paikallista osanottoa ja maksukykyisiä turisteja. Kaksi viikkoa Inarissa tanssitaan, soitetaan pelimannimusaa, huuhdotaan kultaa, ajellaan moottorikelkoilla kilpaa vetten päällä, kokoonnutaan muuten vaan yhteen, juodaan, nahistellaan ja kyläjuhlitaan.

En ole itse oikein ollut innostunut. Töissä on onneksi päästy vähällä. Vuonna 2009 kokeiltiin nuorille rockkonserttia ja lopputulos oli aika odotettu: hyvät bileet, hyviä bändejä, suhteettoman vähän lipun lunastanutta yleisöä ja johtopäätös oli nopea, ei kannata tässä muodossa.

Töihin mahtuu niin paljon pippaloita, matkoja, ihmisten kohtaamista ynnämuuta säpinää, etten lomilla kaipaa mitään isoja kokoontumisajoja. Mielummin sitä viettää aikaansa kotiporukoissa taikka oman itsensä seurassa hillajängällä, Järvellä tai tunturissa. Siinä muuten osa nuorisotyön hintaa tekijälleen, yksi merkittävimmistä varjopuolista on tuo: jatkuva työtouhuaminen ihmisten parissa riistää tekijänsä omaa sosiaalista elämää. Vapailla ei tosiaan tunne vetoa kansanjoukkoihin.

No nyt kumminkin osallistuin rokkikinkereille. Oli pakko, ei ollut vaihtoehtoja. Osana Inari viikkoa paikallinen leirintäalue järjesti järjestyksessään toisen Ivalo Rock City -tapahtuman ja sen jälkimmäisenä iltana kohtasi pohjois-lappilainen rockmusiikki 1980- ja 2010 -luvuilta.

On jotenkin hätkähdyttävää kun joutui toteamaan, että itsellä on läheinen kokemus molempiin. Lertsun illassa tämä tarkoitti sitä, että tunsin sekä saamerockin lähettilään Sombyn että takavuosien ivalolaisen kulttibändi Oxfamin soittajat. Hämmennystä lisäsi oivallus siitä, että Sombyläisten syntyessä heavymiehet olivat tuolloin jo lukuisia keikkoja heittäneitä 25-vuotiaita
miehiä ja itse olin... Niin... Alkaa olla jo melkoiset aikajanat.

Sisäistä rokkaajaa hakemassa

En voi sanoa olleeni mikään varsinainen rockmies nuoruudessani. Siihen, että lopulta löysin sisäisen rokkiminäni tarvittiin muutto Inariin ja pari vuotta ammatillista nuorisotyötä.

Ivalo ja Inari ovat kummia paikkoja. Niissä on soitettu rokkia niin kauan kuin muistan ja minä muistan 30 vuotta. Matkaan mahtuu paljon hyviä soittajia, hienoja nuoria, lukuisia kelpo bändejä, paljon innostusta ja jonkin verran myös musiikin ammattilaisiksi ajautuneita yksittäisiä muusikkoja. Varsinaista murtautumista laajan yleisön tietoisuuteen vaikkapa sallalaisen Stalingrad Cowgirlsien tapaan ei ole tullut. Armeija ja opiskelemaan lähtö ovat hoidelleet bändit "hengiltä" tässä mielessä aivan liian varhain.

Oxfamin opin tuntemaan 1980-luvun alkuvuosina Ivalon legendaarisen treenimestan Pommarin synnyn myötä. Bändi osallistui moneen, huipennuksena 1984 nuorten taidetapahtumaan ja hyvällä draivilla: Ylitorniolla tuli Lapin voitto ja edustuspaikka Lahden valtakunnalliseen tapahtumaan. Se reissu olikin sitten kaikilla mittareilla tarkasteltuna erittäin värikäs.

Reissuja ja tapahtumia rockin kanssa tai ilman on ollut matkan varrella kymmenittäin, sadoittain, mutta tuo Lahden keikka kuuluu legendaaristen reissujeni top kolmoseen ja ihan kevyesti. Muistikuvat ovat edelleen selkeät ja tapahtumista voisi kirjoitella erikseen pitkän stoorin. Menemättä yksityiskohtiin voisi todeta, että kokonaisuus musiikin lisäksi koostui kirkkaanvihreästä Kleinbussista, virkavallasta, mainiosta manageroinnista, Hennalan kasarmin päävartiostosta, lahtelaistytöistä, ivalolaisesta rokkiuhosta sekä parista mustasta silmästä.

Kun orkesteri Lahdessa värikkäiden vaiheiden jälkeen saatiin koottua yhteen edustustehtäviä varten hiukkasen ennen keikkaa, seurailin herrojen jälleennäkemisen riemua loivasti epäuskoisena. Muistanpa oikein hyvin kuinka bändin kitaristi Timo sanoi minulle, ettei kannata olla huolissaan. "Me kuule vedetään kova keikka".

Ja niin ne vetikin. Niiltä pohjilta oli nyt mukava seurata Oxfamin esiintymistä. Vuodet ovat vierineet, mutta soittotaito ei ollut kadonnut mihinkään. Nytkin tuli hieno veto ja kunnon nostalgiapläjäys muutoinkin.

Lähtökohtien ja lähtemisen suhteellisuus

Vertailu on aika inhottavaa ja jokainen bändi elää ajassaan. Silti pidän Oxfamia edelleen kovimpana bändinä minkä Ivalo on ikinä kyennyt tuottamaan. Tämä nuorten miesten kokoama ja ivalolaiseksi superbändiksi ajateltu kokoonpano oli ymmärtääkseni taitotasoltaan hyvin lähellä jo läpimurron tuolloin tehneitä nuorten bändejä.

1980-luvulla ei ollut Myspacea eikä Youtubea. C-kasetit kiersivät, bändejä nähtiin lähinnä keikoilla, joita oli aivan liian vähän ja vain jotkut onnekkaat ja taidokkaat pääsivät lehtiin tai radioon saakka. Jos julkisuuden hetki koitti se piti käyttää heti. Ivalon näkövinkkelistä asia ei ole koskaan ollut helppoa. Yksistään se, että kauas on aina ollut pitkä matka, on vaikuttanut.

Lähtökohdat ovat muutoinkin olleet kovin erilaiset. Jo vuonna 1982 olin Tampereella kokeiluna järjestetyssä lasten valtakunnallisessa taidetapahtumassa, jossa Lapin lääniä edusti legendaarinen The Steel Inarin kirkonkylästä. Muistan poikien biisitkin: Lapin äidin kehtolaulu ja Apache, instrumentaali-versioina.

Samassa sessiossa soitti isohko Oulunkylän pop-opiston progebändi. Järvisen Klasun oppilaita kertoivat olevansa ja soittivat todella hienosti. Mutta niin soitti Steelkin. Hesan pojat jäivät seuraamaan ja olivat innoissaan, ei mitättömintäkään ylimielisyyden oiretta inarilaisiin päin. "Missä musiikkiopistossa opiskelette?", kysyttiin. Hetken hiljaisuuden jälkeen yhtyeen suupaltti basisti Jari vastakysyi, että Mitä missä?

Niinpä niin. No, kyllähän siellä Tampereella sitten pojat jatkokertoilivat elämästään Juutuan Torvipojissa ja Lukkarin Pekan opetuksesta ja innostamisesta. Lertsulla muisteltiin menneitä Oxfamin vokalisti Tapion kanssa ja tähän samaan teemaan päädyttiin: taustalla oli opettajia sekä kansalaisopisto ja ihan mieltä lämmittävää oli kuulla, että nuorisotoimistolla oli ollut oma osansa
bändin historiassa.

Nuo Tampereen sattumukset olivat minun ensi kosketus siihen mikä maaginen yhdistävä voima musiikki on tulivatpa nuoret sitten kuinka erilaista ympyröistä tahansa. Sittemmin olen törmännyt rockin yhdistävään voimaan hyvin usein erityisesti Rajarock -tapahtumissa, joissa kitara ja rummut toimivat kerta toisensa jälkeen takuuvarmasti kieli- ja kulttuuriesteiden poistajana.

Sombyn etsikkoaika

Sombystä ja sen hienoista nuorista saamenkulttuurin läheteistä olen kirjoitellut aiemminkin.

Tunnen erityisesti bändin inarilaiset miehet hyvin takavuosien muista kokoonpanoista. Kitaristi-manageri-säveltäjä Oulan ja basisti-vokalisti-juontaja-filosofi Juhon kanssa kierreltiin muutama vuosi Lappia ja Murmanskin aluetta aika tiiviisti powermetalliorkesterin Eklipticonin vielä eläessä. Klassikkoreissuja lajissaan nekin. Kun bändi unohtaa rumpalin luoteis-venäläiseen ostoskeskukseen hetkeä ennen soundscheckiä, joutuu siinä väkisinkin käymään melko syvällisiä keskusteluja porukan kanssa...

No. Sombykin on soitellut meidän nuorisotyökuvioissa moneen eri otteeseen. Bändi tai sen mainio akustinen versio pelasti marraskuisen Pajarockin peruutusten aiheuttamilta hankaluuksilta, hieno hommeli oli se...

Olen ennustanut, että vuotsolais-inarilainen Somby on seuraava lappilainen kokoonpano, joka Stalingradien jälkeen tekee näyttävän esiinmarssin. Kautokeinon Sáme Grand Prixin, tuon saamelaisten Euroviisujen sekä sitä seuranneen Euroopan vähemmistökielten Liet -festarin voittojen jälkeen näyttikin hetken lupaavalta. Mutta liiankin tuttua rataa on ollut jatko: armeija, opiskelut, kaikki siellä täällä, levy kylläkin tuli...

Minä toivon todella, että bändi nyt päättyneen armeijakierteen jälkeen pystyy taas keskittymään harjoitteluun ja uusien biisien tekemiseen sekä levyn julkaisemiseen. Oikoteitä eturiviin ei ole, ei edes maan ainoalla saamenkielisellä rokkibändillä. Töitä, töitä ja töitä. Intoa bändissä on ja taitoa. Hienoja saamelaiskulttuurin lähettiläitä koko ryhmä. Ja ehkä vielä lähempänä läpimurtoa kuin Oxfam omana aikanaan.

Lertsun illassa Somby heitti hienon setin taas kerran.

Mukavan illan loppuyhteenveto

Palataan vielä Lertsulle. Illan aloitti Somby ja sitä jatkoi Oxfam. Eipä sitten enää isommin kiinnostanut seurata Wet T-shirt tahi Mahtavin kaljamaha -kisoja. Aika meni ihmisten kanssa rupatellessa. Sinällään täytyy todeta, että itse tapahtumalle näyttää olevan kysyntää. Watercrossit päivällä ja illalla kaljahanojen läsnäolo yhdistettynä hyvään musatarjontaan muodostavat toimivan yhtälön: 1000 myytyä lippua on nykyoloissa Ivalossa paljon, tosi paljon.

Ai niin. Rockhommiin vielä: soittihan Lertsulla joku Movetronkin. Ei iskenyt illan asetelmassa sekään. Sillä bändillä olikin sitten ihan omat faninsa, joku kertoikin olevansa erilainen nuori, se 1990-luvun nuori.

Kävelin kotiin ja makustelin iltaa. Huomasin viettäneeni laatuaikaa kahden pohjoisen bändin soitannan sekä kummankin fanijoukon kanssa. Toisen sakin keski-ikä oli semmoiset 45 ja toisen 20 vuotta. Mahtavaa.

Minulle oli lisäksi kerrottu, että olin joskus mahdollistanut asioita kenties ihan oikealla tavalla. Aamuyöllä kävellessä oli kylmä, mutta tuntui mukavalta. Olo oli ihan rock...

Skoeoe