torstai 21. heinäkuuta 2011

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema (vol1: Missing scout)







Ovathan olleet lomakelit kohdillaan kerrankin. Talvi oli pitkä ja kiivastahtinen ja kesäloman koettaessa useana vuonna hyväksihavaittu irtautumisperiaate toimi jälleen takuuvarmasti: Ivalosta on syytä kadota välittömästi kun se on mahdollista.

Kaupunkiloma Suomessa tarkoittaa käytännössä yhtä asiaa: kesäHelsinkiä. Irtiotto juhannuksen jälkeisen ja helteisen Hesan ihmisvilinässä, sen toreilla, patioilla, Suomenlinnassa ja siellä täällä on tehokas keino vierottaa ajatukset töistä. Se toimi jopa surullissävyisen ja rankan kesän 2009 aikana.

Mukavaa oli taas. Sen verran kotiseutuhenkisyys nosti päätään, että oli pakko piipahtaa Ateneumissa Lapin taika -taidenäyttelyssä. Kiintoisa kokemus, suosittelen. Ällisteltiin kylläkin sitä, että mihin unohtui Inarin kirkonkylän Taiteilija Merja Aletta. En tiedä näyttelyn kokoajan kriteereitä, mutta outo puute. Vielä naistaiteilija, saamelainenkin.

Samoin jo edesmenneen legendaarisen enontekiöläisen joiku- ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapään kuvatuotantoa kaipailimme. Kummastusta lisäsi se, että mukaan oli sisällytetty taiteilijoita, joiden näkemys perustui kuulopuheisiin, ei omakohtaiseen kokemukseen Lapista. No, eräänlainen siirtomaahan Lappi on aina ollut, joten sikäli linjassa...

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema

on asia, josta olisi joskus mukava kirjoitella. Se on nimittäin ihan oma sisäinen maailmansa, jota ulkopuolisen on ajoittain hankala hahmottaa. Se ei lepäile eikä katoa mihinkään lomillakaan, ei vaikka vuodet sinällään ovat opettaneet totaaliunohtamaan kaikki päivittäiseen työhön liittyvät jutut vapaa-aikoina.

Nuorisotyöntekijän sielunmaisema kumminkin tarkkailee uupumatta ympäristöään, valpastuu kun tiedotusvälineissä puhutaan nuorista, kiinnostuu kun kuulee ketkä nyt ovat päässeet syksyksi opiskelemaan, huolestuu kun tapahtuu ikäviä asioita... Se pistää kommentoimaan keskustelufoorumeissa, vaikka kuinka on luvannut itselle, että nyt on aika kerrankin pitää mölyt mahassaan. Tuon kaiken ja paljon muutakin se tekee, ei sille voi mitään.

Tapauskuvaukseen kuuluu myös se, että sisäinen nuorisotyöläinen ei tunnu saavan töissä tarpeekseen. Se on vikkelä elämäntapapersoona, jonka houkutteleminen ja koukuttaminen erilaisiin vapaaehtoishommiin ei ole isokaan vaiva. Erityisen helppoa se on silloin, jos takavuosilta löytyy omakohtainen järjestöura.

Kadonneen partiopojan metsästys

Ja minulta löytyy. Tuskinpa olisin inarilainen tai ainakaan nuorisotyöntekijä ilman niitä 20 vuotta, jotka aikanani toimin silloisen asuinpaikkani Rovaniemen partiolippukunta Napapiirin Pojissa.

Kaiken edelläesitetyn perusteella olin huhtikuussa varsin helppo saalis Inarin Tunturisusien lippukunnanjohtaja Taunolle kun hän pyysi minua tekemään vielä yhden palveluksen partiotoiminnalle. Omalta kohdaltani partiopolku sinällään jäi toiminnallisesti kokonaan taakse jo 1980-luvun alussa, jolloin minusta tuli kunnallinen ammattinuorisotyöntekijä Inariin.

Kokemukset ja ystävyyssuhteet eivät hävinneet tietysti minnekään. Enpä paljon liioittele, jos sanon, että kaiken minkä olin ennen Inariin tuloa oppinut käytännön nuorisotyöstä sekä yhteisöllisestä toiminnasta olin oppinut partiossa. Nuorisotyön tutkinnon Tampereella suoritettuani osasin toki nähdä asioita muistakin ja totta puhuen aluksi ihan toisista näkökulmista.

Partiohommelin osalta tie tuli henkisesti loppuun käydyksi. Korvienväliini vaikutti opiskelu yhdistettynä 1970 -80 luvun vaihteen suomalaisen partioliikkeen kahtiajakoisuuteen. Jälkikäteen on hymyilyttänyt analogia, se kuinka ajalle tyyppillisesti monipaitaisuus oli muotia: Suomen Demokraattisten Nuorten Liiton sini- ja punapaidat sekä Suomen Partiolaisten sini- ja ruskeapaidat. Ja hillitöntä kähinää piirin- ja liittokokouksissa, ja kaikki olivat tietenkin oikeassa.

On kai minulla vielä jossain jemmassa partion radikaalisiiven sininen johtajapaita, vaikka yksi huivi ja partiojohtajavaltakirja tulikin prostestihengessä poltettua Oulun torinrannassa 1980-luvun alussa. Minä ja eräs samanmielinen ei oltu paluumatkalla oikein tyytyväisiä Jyväskylän liittokokouksen antiin...

Siperia nimeltä työ on sittemmin opettanut sen, että ideologisten raja-aitojen pystyttäminen ja eriseurojen perustaminen silloin kun tehdään lujasti töitä nuorten eteen on turhaa ja tappaa yhteistyön, jota tarvitaan, mikäli asioita oikeasti halutaan edistää.

Juutuan jäljillä...

No. Tane tuli siis pyytäneeksi minua Lapin Partiolaisten syyskuun partitotaitokisojen ratamestariksi. Ajankäyttö arvelutti kun syksy on perinteisesti töissä julmaa aikaa: toiminnat käynnistetään, viestintäpajan pajatso on elokuussa tyhjentynyt ja uusia harjoittelijoita etsitään ja kaikkea, kiire vaivaa... Arvelutti myös se kuinka kauan onkaan siitä, kun itse on viimeksi järjestellyt noita pt-kisakekkereitä.

Mutta kiusaus oli heti kova. Ratkaisevaa oli, että viime vuosien suunnistusharrastuksen kautta hankittujen tuttavuuksien avulla sain ympärilleni erinomaisen rataryhmän. Ratkaisevaa oli myös se, että kisat käydään luonnonarvojen sekä kulttuurin näkökulmasta inarilaisuuden ns. kovassa ytimessä ja alueella, jota satun vielä jotenkin tuntemaankin. Kokemus iltarastiratojen suunnittelijana ja toteuttajana on opettanut sen, että alueen tuntemus on lähes ehdoton edellytys
onnistuneelle ratatyölle. Niinpä uskaltauduin.

Oman lisämausteensa kaikkeen tuo vielä se, että kilpailukeskus on Nuorisokeskus Vasatokassa. Tunnen ainakin osittaista työperäistä syyllisyyttä siihen, että kyseinen keskus Inariin on saatu. Sitäpaitsi mehän touhuillaan Vasatokan kanssa kaikenlaista nuoriin liittyvää koko ajan. Mahtava sattuma sekin.

Niinpä kaiken seurauksena lomaminäni on viettänyt aikaa myös Inarissa. Kun kisojen lyhinkin rata on 16 km pitkä, tarkoittaa se pitkiä valmistelureissuja. Onpa ollu mahtavaa. Kisa-alueen luonto on parasta Inaria, nautinto kulkijalle jo itsessään se. On ollut myös mukava viipyillä menneissä partiovuosissa, kiintoisia takaumia, dezavuun riemujuhlia tunturikoivikossa...

Joskus 30 vuotta sitten kuuluin Unipeski -nimiseen harmaan (se vaativin sarja) sarjan vartioon, jonka ura oli lyhyt mutta kunniakas. Jollain järjelle käsittämättömällä tavalla tulimme voittaneeksi piirin mestaruuden Hirvaalla ja päädyimme niiltä pohjin edustamaan Lappia Vaajakoskelle valtakunnallisiin SP:n kisoihin nimeltään Metson pyräys. Muistan kuinka suunnistajamme Jartsan rinkassa roikkui poronkello, jonka rytmikäs kalina herätti kiusallista huomiota Keski-Suomen syyspimeissä metsissä, joista kiiri kiukkuisia kommentteja tyyliin "Eikö v-u tuota s-n lehmänkelloa saa vaiennettua".

Ei saanut. Se oli siistiä kuten sekin, että oltiin lähes viimeisiä. Olen kutsunut Unipeskin muut jäsenet kisahommiin vielä kerran syyskuun lopulla. Pöljyyden tunnistan itsessäni, hulluutta en. Niinpä ei ole tarkoitus kilpailla, vaan avustaa järjestelyissä ja nostalgoida siinä sivutuotteena.

Onkohan minusta tulossa vanha...

Skoeoe